'Herrat pitävät vaaleaverisistä' - Anita Loos

Sitten minä palasin herra Montrosen luo ja sanoin, että minun täytyi tavoittaa Henry Pennsylvanian asemalta, maksoi mitä maksoi. Ja jos joku sanoisi, että me lähdimme Primrosen teehuoneesta kiireellisesti, niin se olisi vallan lievää kieltä. Niin me menimme Pennsylvania asemalle ja hädin tuskin minä ehdin Philadephian junaan, jättäen herra Montrosen junan viereen levottomana kynsiänsä pureskelemaan. Mutta minä huusin hänelle, että hän menisi hotelliinsa, ja lupasin soittaa hänelle tulokset, heti kun juna olisi saapunut perille.

Sitten minä kävelin junan läpi, ja siellä oli Henry, kasvoillaan ilme, jota en ikinä unohda. Sillä kun hän näki minut, näkyi hän kutistuvan puoleen normaalikoostaan. Minä istahdin siis hänen viereensä ja sanoin hänelle, että hänen menettelynsä tosiaan hävetti minua ja että jollei hänen rakkautensa voinut kestää pikku koetta, jonka minä ja Dorothy pikemminkin huvin vuoksi olimme keksineet, niin en viitsisi mokomalle herrasmiehelle virkkaa sanaakaan. Ja minä sanoin hänelle, että jollei hän voinut erottaa oikeata nelitahkoiseksi veistettyä smaragdia rihkamakaupan lelusta, niin hänen tulisi hävetä. Ja minä sanoin, että jos hän luuli, että jokainen rihmallinen valkoisia lasihelmiä oli kalliita päärlyjä, niin ei ollut ihmekään, että hän saattoi niin pahoin erehtyä tytön luonnetta arvostellessaan. Ja sitten minä aloin itkeä Henryn tavattoman epäluuloisuuden vuoksi, jolloin hän yritti mua lohduttaa, mutta minä olin niin syvästi loukkaantunut, etten lausunut hänelle siivoa sanaa ennenkuin olimme Newarkin sivuuttaneet. Mutta Newarkin sivuutettuamme Henry itsekin itki, ja minun sydämeni aina niin heltyy kuullessani herrasmiehen itkevän, että minä lopuksi annoin hänelle anteeksi. Kotiin päästyäni minun siis täytyy viedä jalokivet kauppaan takaisin.

Ja sitten minä selitin Henrylle, että halusin elämällemme tulevan jotakin tarkoitusta ja että tahdoin tehdä maailman paremmaksi, kuin mitä se tähän asti näkyy olleen. Ja minä sanoin hänelle, että kun hän tiesi niin paljon filmiammatista kaiken sensuroimisensa perusteella, niin olin ajatellut, että minun mielestäni hänen pitäisi itse antautua filmialalle. Sillä minä sanoin hänelle, että hänenlaisensa herrasmiehen velvollisuus maailmaa kohtaan oli valmistaa säädyllisiä filmejä ollakseen esimerkkinä muille filmiyhtymille ja näyttääkseen maailmalle, millaisia säädylliset filmit olivat. Ja Henryssä se herätti kovin, kovin suurta mielenkiintoa, koskei hän milloinkaan ollut ajatellut filmialaa. Sitten minä sanoin hänelle, että voisimme saada herra Gilbertson Montrosen kirjoittamaan meille filmitekstit, ja hän sensuroisi ne ja minä näyttelisin niissä, ja kun kaikki olisimme tehneet tehtävämme, niin varmaan siitä tulisi taidetta. Mutta ne olisivat myöskin puhtaampia kuin useimmat taideteokset näkyvät olevan. Henry sanoi siis, että päästyämme Philadelphiaan me ryhtyisimme hommaan, mutta hän ei tosiaan ollut sitä mieltä, että minun tulisi niissä näytellä. Mutta minä sanoin Henryle, että mikäli olin nähnyt hienon maailmannaisten yrityksiä elävien kuvien alalla, en luullut, että olisi arvoa alentavaa, jos joku heistä yrityksissään onnistuisikin. Näin sain hänet siihenkin suostumaan.

Päästyämme siis Henryn maatilalle me kerroimme kaikki Henryn omaisille, ja he kaikki ihastuivat. Sillä se oli ensi kertaa sodan jälkeen, kun Henryn omaiset olivat saaneet jotakin määrätietoista mieleensä painettavaksi. Tarkoitan, että Henryn sisar asian kuultuaan ihan hypähti riemusta, sillä hän sanoi, että hän ottaisi pitääkseen huolta kuorma-autoista ja pitäisi ne ensiluokkaisessa kunnossa. Sitten minä myöskin lupasin Henryn äidille, että hän saisi näytellä filmeissä. Tarkoitan, että voisimme esittää hänestä lähikuvan silloin tällöin, koska toki jokaisessa filmissä täytyy olla lystillistä lievennystä. Ja minä lupasin Henryn isälle, että me kärräisimme hänet läpi ateljeerin ja sallisimme hänen katsella kaikkia näyttelijättäriä, jolloin hän oli vähällä taaskin saada uuden puuskan. Ja sitten minä soitin herra Montroselle ja sovin hänen kanssaan, että hän tulisi tapaamaan Henryä ja pohtimaan hänen kanssaan asiaa. Ja herra Montrose sanoi: "Jumala siunatkoon sinua, herttainen lapsi!"

Ja minä alan melkein uskoa, mitä jokainen sanoo, että minä olen pelkkää päivänpaistetta, koska jokainen näkyy tulevan onnelliseksi joutuessaan kosketuksiin minun kanssani. Tarkoitan, kaikki muut paitsi Eisman. Sillä New Yorkiin palattuani minä avasin kaikki hänen sähkösanomansa ja huomasin, että hänen piti saapua Aquitanialla jo heti seuraavana päivänä. Minä siis menin Aquitanialle häntä vastaan, vein hänet Ritziin puoliselle ja kerroin hänelle kaikesta. Silloin hän kävi kovin, kovin alakuloiseksi, sillä hän sanoi, että ihan heti, kun hän oli saanut minut täydelleen kasvatetuksi, minun pitikin juosta tieheni ja mennä avioliittoon. Mutta minä sanoin hänelle, että hänen tosiaan tulisi olla minusta hyvin ylpeä, sillä kun hän vastaisuudessa näkisi minut puolisella Ritzissä kuuluisan Henry H. Spoffardin vaimona, niin minä aina niiaisin hänelle, jos hänet näkisin, ja hän voisi osoittaa minua kaikille tuttavilleen ja sanoa, että juuri hän, Gus Eisman, oli kasvattanut minut tähän asemaan. Ja se ilahdutti herra Eismania aika paljon, enkä minä tosiaan välitä, mitä hän juttelee tuttavilleen, koskeivät hänen tuttavansa kumminkaan ole minun lajiani, eikä sitä, mitä hän minusta sanoneekin, huhu minun seurapiirissäni kerro. Kun siis puolinen oli nautittu, luulen tosiaan, että vaikkei herra Eisman varsin onnellinen ollutkaan, ei hän kuitenkaan voinut olla tuntematta jotakin huojennusta, varsinkin minun monia ostoksiani ajatellessaan.

Senjälkeen vietettiin siis hääni, ja koko Philadelphian ja New Yorkin kermasto tuli minun häihini, ja kaikki olivat minulle kovin herttaisia, koska melkein jokainen heistä on kirjoittanut filmin. Ja jokainen sanoo, että minun hääni olivat kovin, kovin ihanat. Tarkoitan, että Dorothykin sanoi niiden olleen ihanat, vaikka Dorothy väitti täytyneensä keskittää ajatuksensa armeenialaisten verilöylyyn voidakseen pidättyä nauramasta ääneensä jokaisen kuullen. Mutta se vain osoittaa, ettei edes avioliitto ole pyhä Dorothyn kaltaiselle tytölle. Ja häiden jälkeen minä kuulin Dorothyn salavihkaa juttelevan herra Montoselle ja sanovan herra Montoselle, että kai minusta tulisi suuri eläväinkuvain sankaritar, jos hän sepittäisi minulle osan, jossa olisi esitettävä vain iloa, surua ja vatsankipua. En siis luule, että Dorothykaan on oikein uskollinen ystävä.

Henryjä minä emme lähteneet kuherrusmatkalle, koska minä sanoin Henrylle, että olisi tosiaan itsekästä meidän molempain matkustaa pois yhdessä yksinämme sillä välin kun kaikki meidän toimintamme meitä niin kipeästi kaipasi. Sillä täytyihän minun viettää aika paljon aikaa herra Montrosen kanssa, yhdessä tarkastaessamme filmitekstejä, koska herra Montrose sanoo, että minulla on enemmän aatteita kuin mitään muuta. Siis toimittaakseni Henrylle jotakin tehtävää sillä välin kun herra Montrose ja minä puuhailemme filmissä, minä pyysin Henryä perustamaan menestysliiton kaikkien ylimääräisten tyttöjen keskuuteen, jotta he kertoisivat hänelle kaikki huolensa ja hän saisi tilaisuuden antaa heille hengellistä hoivaa. Ja siitä on tosiaan tullut hyvin, hyvin suuri syksee, sillä nykyisin ei ole muissa ateljeereissa varsin paljon työtä tekeillä, joten ylimääräisillä tytöillä ei ole mitään parempaa tointa, ja tietäväthän he kaikki, ettei Henry anna heille työtä meidän ateljeerissamme, jos he eivät yhdy liittoon. Ja mitä turmeltuneempia he sanovat olleensa ennenkuin Henry heidät tapasi, sitä enemmän Henry siitä pitää, ja Dorothy sanoo, että hän oli eilen ateljeerissa, ja selittää, että jos se kaikki, mitä ne ylimääräiset tytöt ovat Henrylle itsestään kertoilleet, voitaisiin filmata ja puijata sensorin silmien ohi, niin elävätkuvat kyllä pian olisivat päässeet lapsenkengistään.

Ja Henry sanoo, että minä olen avannut hänelle ihan uuden maailman ja ettei hän eläissään ole ennen ollut näin onnellinen. Ja näyttää tosiaan siltä kuin ei kukaan, jonka tunnen, olisi koskaan ollut näin onnellinen elämässään. Sillä minä taivutan Henryn päästämään isänsä ateljeeriin joka päivä, koska ateljeerissa toki pitää olla joku pelästyspeikkokin ja se tässä tapauksessa voi yhtä hyvin olla Henryn isä kuin joku muukin. Minä olen siis antanut käskyn kaikille sähkömiehille, etteivät kääntäisi valosoihtujaan häneen, vaan sallisivat hänen pitää hauskaa, koska tämä onkin hänen ensimmäinen tilaisuutensa. Henryn äiti taas leikkauttaa tukkansa polkaksi ja parafinoittaa kasvonsa, valmistuakseen esittämään Carmenin osaa, koska hän näki matami Calve-nimisen tytön sitä näyttelevän, kun hän oli kuherrusmatkallaan, ja hän on tosiaan aina tuumaillut, että hän voisi sen tehtävän suorittaa paremmin. Enkä minä häntä estellyt, vaan sallin hänen pitää päänsä ja nauttia riemustaan. Mutten minä viitsi sähkömiehille puhua Henryn äidistä. Eikä Henryn sisar ole Verdungin taistelun jälkeen koskaan ollut näin onnellinen, sillä hänen huolehdittavinaan on kuusi kuorma-autoa ja viisitoista hevosta, ja hän sanoo, että aselevosta asti hänestä ei mikään ole siinä määrin muistuttanut sotaa kuin elävienkuvien ammatti. Ja myöskin Dorothy on hyvin onnellinen, sillä Dorothy sanoo, että hän on tässä kuussa nauranut enemmän kuin Eddie Cantor koko vuodessa. Mutta kun tulee herra Montrosen vuoro, luulen, että hän on onnellisempi kuin kukaan muu, koska hän saanee minulta niin paljon ymmärtämystä ja simbatiaa.

Ja minä olen itsekin hyvin onnellinen, koska suurinta elämässä sittenkin on tehdä kaikki muut onnellisiksi. Ja kun nyt jokainen on niin onnellinen, luulen tosiaan, että on sopiva aika päättää päiväkirjani, kun minulla nyt kumminkin on liian paljon puuhaa harjoitellessa filmejäni herra Montrosen kanssa, voidakseni enää pitää yllä mitään muuta kirjallista toimintaa. Ja minulla on niin kiirettä Henryn elämän päivänpaisteena, että se kaikkien muiden suoruuksieni ohella kyllä riittänee tytön tavoittelemaksi saavutukseksi. Niinpä siis tosiaan luulen, että voin sanoa hyvästi päiväkirjalleni siinä tunnossa, että kaikki lopultakin aina kääntyy parhain päin.