ELÄMÄN LANGAT
Romaani
Kirj.
ANNA BAADSGAARD
Suomennos
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1917.
I.
Talo sijaitsi lehmuskujan varrella juuri sillä kohtaa, mistä tie lähti isolle aukiolle. Viime vuosina oli sen poikki vedetty raitiotielinja, mutta ainoastaan kesäisinä sunnuntaipäivinä oli liikenne niin vilkas, että selvään huomasi pääkaupungin läheisyyden. Arkioloissa vallitsi rauha ja hiljaisuus kapealla tiellä vanhain jättiläislehmusten alla. Lapset leikkivät häiritsemättä puutarhaveräjien ulkopuolella, koirat nauttivat täysin määrin maalaiselämän vapaudesta, ja vanhat pariskunnat kävelivät verkalleen käsikynkässä, haastellen menneistä ajoista ja luoden väliin silmänsä ylös puiden latvoihin, jotka kaareutuivat heidän päittensä päällä nyt niinkuin silloinkin, kun he olivat nuoria ja maailma oli heille uusi.
Täällä tunsi olevansa ulkopuolella nykyaikaisen elämän hälinää ja levottomuutta, täällä saattoivat pienokaiset, joiden taistelu ei vielä ollut alkanut, ja vanhukset, joiden voimat jo olivat uupuneet, nauttia lepoa ja rauhaa. Siksipä myöskin vanha rouva Rönnov oli miehensä kuoltua kaksikymmentä vuotta sitten ostanut puistokujan varrella olevan harmaan talon asuakseen siinä loppuikänsä.
Rouva Veronika Rönnov oli syntynyt maalla ja viettänyt siellä lapsuutensa, nuoruutensa ja avioliittonsa ensimmäiset vuodet. Hän oli jo keski-ikäinen, kun hänen miehensä valittiin valtiopäiville ja perheen täytyi muuttaa pääkaupunkiin. Siellä poika ja tytär menivät naimisiin ja uusi sukupolvi kasvoi. Ne olivat työtä ja puuhaa kysyviä vuosia rouva Rönnoville, jonka koti muodostui kokouspaikaksi ei ainoastaan sukulaisille ja ystäville, vaan myös hänen miehensä valtiollisille hengenheimolaisille ja monille sen ajan mainehikkaimmille miehille ja naisille. Hän oli tuskin huomannut vuosien kulumista, niin kauan kuin hänen kykyään ja voimiansa tarvittiin ja elämä vielä sykki rikkaana ja lämpimänä hänen ympärillään. Mutta kun hänen miehensä kuoli — äkisti ja ilman edelläkäypää sairautta sydänhalvaukseen —, silloin hän yht'äkkiä tunsi tulleensa vanhaksi. Hänet valtasi ääretön väsymys. Ajan monirientoinen levottomuus, ihmisten kilvoitteleva uurastus, suurkaupungin melu ja hälinä — kaikki väsytti ja tympäisi häntä, ja mahdollisimman pian hän jätti Kööpenhaminassa olevan asuntonsa ja muutti tuohon harmaaseen taloon lehmuskujan varrelle, jonne maailman meno kuului vain kaukaisena humuna ja missä puiden suhina kesät talvet kertoi hänelle menneisyydestä ja rakkaista omaisista, jotka ennen häntä olivat siirtyneet suureen hiljaisuuteen.