Hänen poikansa ja tyttärensä olivat seuranneet isäänsä. Tyttärentytärkin oli kuollut, mutta jättänyt jälkeensä avioliitostaan eversti Barnerin kanssa pojan, Tagen, joka oli jo saavuttanut luutnantin olkalaput. Joka kerta hänet nähdessään rouva Rönnov tuli muistaneeksi muuatta nuorta miestä, joka oli lähtenyt Slesvigin kolmivuotissotaan hänen sormuksensa sormessaan ja hänen kuvansa lompakossaan. Romanttinen nuorukainen se oli ollut, kaikessa erilainen kuin se mahdikas tilanomistaja ja valtiopäivämies, joka sittemmin oli hänen puolisonsa. — Vanhasta rouvasta tuntui melkein käsittämättömältä, että neljäs sukupolvi oli saattanut nousta näin pian. Hänen ainoa pojantyttärensä, Nina, oli mennyt naimisiin hovijahtimestari Lindholmin kanssa ja oli neljän lapsen äiti, jota vastoin Ninan sisarpuolella, seitsemäntoista vuotta nuoremmalla Evalla, oli avioliitossaan konsuli Valeurin kanssa ainoastaan yksi lapsi, pieni, vuoden vanha Vivika-tyttönen.
Viimeiset kaksikymmentä vuotta olivat vierineet rauhallisesti ja yksitoikkoisesti, niinkuin aika kuluu siltä, joka oikeastaan on jo tehnyt tilinsä elämän kanssa. Vanhan rouvan voimat riutuivat vähitellen; hänen katseensa himmeni, ja hänestä tuntui, ettei aurinko enää paistanut yhtä kirkkaasti kuin hänen nuoruudessaan. Kuulokin heikontui; äänet saapuivat hänen korviinsa ikäänkuin jostakin kaukaa. Täytettyään kahdeksankymmentä vuotta hän sai eräänä päivänä äkillisen halvauskohtauksen, joka teki hänet rammaksi. Kaisa Borelius, rouva Rönnovin monivuotinen emännöitsijä, joka itsekin oli yli kuudenkymmenen, auttoi joka aamu vanhaa rouvaa pukeutumaan, istutti hänet rullatuoliin ja kuljetti arkihuoneen ikkunan ääreen. Siinä rouva Rönnov istui päivät päästään ja katseli ulos. Lehmukset kertoivat hänelle vuoden tarinan. Hän näki kevään pukevan puunlatvat kauniiksi ja lintujen rakentavan pesiään. Hän näki latvusten tummenevan kesäauringossa ja sateissa. Vihdoin elämän tumma pronssinväri vaihtui kullanpunaan, joka alkoi leimuta yhä heleämpänä, kunnes vanhat lehmukset seisoivat kuin palavat tulisoihdut kuulaassa, sinisessä lokakuun ilmassa. Sitten tulivat myrskyt ja karistivat lehdet maahan. Kultakasoina ne viruivat runkojen välissä vaimentaen ohikulkijain askelten äänet. Lehmuskuja kävi tyhjäksi ja autioksi. Lehdetönten oksien välitse näkyi taivas suurena ja avarana siniharmaine pilvineen, jotka auringon laskiessa paloivat punaisina. Talot, jotka lehvistö oli kätkenyt, näkyivät nyt toisella puolen tietä. Neiti Borelius oli mielissään näköalan väljenemisestä, joka toi naapuritkin näkyviin. Mutta rouva Rönnov rakasti lehvistöä; hänen mielestään myrsky teki lehmuskujan niin surullisen autioksi. Vasta lumen tultua hän oli jälleen tyytyväinen. Talven puhdas ja äänetön rauha puhui hänelle kuoleman suuresta levosta, joka vähitellen tuli hänen kaipuunsa päämääräksi.
Tänä vuonna lumi odotutti itseänsä kauan. Sää oli leuto ja usvainen, vaikka joulu oli jo ohitse. Puutarhan nurmikko pysyi mehevän vihreänä, ja siellä täällä kohotti pieni kaunokki valkoista kukintoaan kelmeätä talviaurinkoa kohden. Puissa oli suuria umppuja, ja, mamsseli Borelius pudisti päätänsä arvellen, ettei tämä tällainen tiennyt hyvää. Maa ei saanut tarpeellista lepoaikaa, ja siitä koitui vahinkoa vuodentulolle.
Uudenvuodenpäivänä vanha rouva Rönnov istui tavallisuuden mukaan paikallansa ikkunan ääressä. Hänellä oli yllään musta silkkipuku, ja pitkänauhainen pitsimyssy peitti hänen hohtavia, hopeanvalkeita hiuksiansa, jotka muodostivat laineita ohimoille. Uudenvuodenpäivänä lapset aina kävivät häntä tervehtimässä, ja kaikki oli valmiina heitä vastaanottamaan. Arkihuoneen vanhanaikaiset, hienoilla upotuksilla koristetut huonekalut olivat kiiltäviksi hangatut, ja kaakeliuunissa paloi valkea luoden hohdettaan matoille ja taulujen kultakehyksille. Mieto hajuveden lemu sekoittui hyasinttien hunajantuoksuun. Niitä oli ikkunalla pitkät rivit punaisissa ja vihreissä laseissa; toiset olivat työntäneet pituutta kuin hoilakat, puolikasvuiset tytöt, toiset olivat puolittain kätkössä lehtien välissä kuin ujot lapset, jotka pelokkaina katselivat outoa maailmaa. Rouva Rönnovilla oli erinomainen kukka-onni. Hän istutti joukoittain sipuleja joka syksy, ja joulun tienoissa ne kaikki alkoivat kukkia.
Uunin luota nurkasta kuului silloin tällöin hiljaista murinaa. Siellä makasi vasussaan Jack, rouva Rönnovin vanha terrier-koira, pehmeillä pieluksilla, virkatun, erivärisistä neliöistä muodostetun peitteen sisässä. Sen pää oli kääritty kaulahuiviin, ja sikäli kuin tuota pientä, musta- ja valkotäpläistä koirannaamaa näkyi, oli siinä sairaalloinen ja nurpea ilme. Koira poti tänään muutakin kipua kuin tavallista leiniään. Se oli korkeasta iästään huolimatta antautunut kevytmieliseen rakkausseikkailuun ja saanut selkäänsä eräältä nuoremmalta ja voimakkaammalta kilpailijaltaan, joka oli purrut siltä oikean korvan verille. Nyt oli Kaisa sitonut sen, ja koira makasi hiljaa kuin ainakin heikko sairas surkutellen itseään syvästi.
Ulkona kuvastuivat puut suorina ja mustina vihreänsinistä iltataivasta vasten. Vastapäisen pienen, matalan, olkikattoisen talon ikkunat olivat jo valaistut ja loivat lämmintä, punertavaa loistetta hämärään. Veräjänkorvassa palavasta lyhdystä lähti pitkiä, teräviä, valkoisia säteitä, jotka piirsivät olkikaton tummalle samettipohjalle hohtavan ristin. Puiden oksien välitse tuikki iltatähti.
Puistokujassa vallitsi hiljaisuus. Ei mitään työrattaiden kolinaa tänään, pyhäpäivänä. Silloin tällöin kuului jalankulkijan askelia tai kaukaista koiran haukuntaa. Sitten kaikki hiljeni, ja pimeys hiipi verkalleen huoneeseen lyhyen päivän mennessä mailleen.
Vanhan rouvan pää, joka muistutti norsunluuveistosta ikkunasta hyasinttien yli tulevassa kajastuksessa, painui yhä alemmaksi rinnoille. Hän huokasi pari kertaa niin syvään, että myssynnauhat heilahtivat ja valkosilkkinen harsohuivi kohosi. Eikö kukaan tullutkaan tänään? Kellohan oli jo kohta viisi… Hän ojensi kapean, vahankeltaisen kätensä ja lyödä kilautti pöytäkelloa, joka oli ikkunalaudalla kukkien välissä. Vanha koira kavahti unestaan ja haukahti äreästi, vihoissaan häiritsemisestä.
Heti sen jälkeen ovi aukesi ja Kaisa Borelius tuli näkyviin. Hänen kasvonsa olivat laihat ja kuihtuneet, mutta hän ylpeili vieläkin soreasta vartalostaan, joka tänään pääsi täysiin oikeuksiinsa komeassa mustassa villapuvussa. Hän astui vanhan rouvan luo, otti nojatuolin selustassa riippuvan kuulotorven ja huusi siihen hauraalla vanhanpiian-äänellään, jossa vielä tuntui ruotsalainen sävy:
"Haluaako rouva jotakin?"