"Minä pelkään, Kaisa, että saamme tänään odottaa turhaan", sanoi rouva Rönnov valittavasti. "Lapset eivät tulekaan."
"Kuinka niin? Hovijahtimestarin herrasväki tulee kyllä ihan varmaan", lohdutti Kaisa, "ja kun ilma on näin lämmin, saamme kait odottaa rouva Valeuriakin pienokaisineen".
Samassa kuului todellakin askelia käytävältä, joka johti veräjältä portaille. Sähkökellon kilinä viilsi hiljaisuutta, ja Jack kavahti pystyyn raivokkaasti haukkuen ja näytti keltaisia hampaitaan.
"Enkös minä sitä sanonut!" huusi Kaisa voitonriemuisesti kuulotorveen, ennenkuin laski sen vanhan rouvan syliin ja meni avaamaan.
Rouva Rönnov tuijotti jännittyneenä oveen, kunnes kauan odotetut vieraat astuivat sisään.
Tulijat olivat hovijahtimestari Lindholm ja hänen rouvansa sekä heidän neljä lastansa: aikuiset tyttäret Gärda ja Ebba ja pojat Ove ja Fleming.
Hovijahtimestari oli viidenkymmenen paikkeilla, pitkä ja laiha mies, kasvot värittömät, silmät vaaleat ja vetiset kultakehyksisten rillien takana. Vaalea, hiukan harmaansekainen tukka oli hyvin harva, niin että kiiltävä päälaki näkyi selvään. Hänellä oli yllään hieno englantilaiskuosinen aamupäiväpuku ja jaloissa kellertävät damaskit. Hovijahtimestari Lindholm luki kunniakseen, että häntä pidettiin hienona koirien ja hevosten tuntijana sekä erinomaisena bridgenpelaajana. Mahdotonta olisikin ollut keksiä hänessä muita harrastuksia — lukuunottamatta eräänlaista mieltymystä rivoihin ranskalaisiin romaaneihin. Eduskunnassa hänellä oli paikkakunnan suurimpana tilanomistajana ollut sijansa jo useita vuosia, ja siellä häntä nimitettiin "mykäksi".
Hänen vaimonsa ei ollut vielä neljääkymmentä täyttänyt ja oli edelleenkin huomattavan kaunis. Kasvot olivat ylväät rotukasvot, nenä hienosti kaartuva, leuka lujapiirteinen, silmät suuret, tummat ja säihkyvät, pitkien ripsien varjostamat. Hänen hymynsä, joka antoi suulle hieman ivallisen ilmeen, paljasti ehyet hammasrivit, joissa kimalteli vain jokunen kultatäyte siellä täällä. Hyvinhoidettu hipiä oli himmeänvalkoinen; ohut puuterikerros peitti otsan ja silmäkulmien hienot rypyt. Hän oli harmaassa, ruumiinmukaisessa kävelypuvussa, ihastuttava siniketunnahkainen puuhka löyhästi hartioille heitettynä.
Molemmat nuoret tyttäret — pikkutytöt, kuten heidän äitinsä itsepintaisesti nimitti heitä — tuntuivat ensi näkemältä jotenkin vähäpätöisiltä kauniin äitinsä rinnalla. Mutta ken otti vaivakseen tarkemmin katsella näitä hiljaisia ja yksinkertaisesti puettuja neitosia, ei voinut olla panematta merkille, että kahdeksantoistavuotiaalla Gärdalla oli ihmeelliset sametinpehmeät, ruskeat silmät ja suloinen hymy, kun taas kuusitoistavuotiaan Ebban valkea iho ja hento, solakka vartalo huokui varhaisen kevätkukan viileätä viehkeyttä.
Pojista oli Ove äitinsä näköinen ja sen vuoksi hänen lempilapsensa. Vanttera Fleming sen sijaan sai kärsiä paljon pilkkaa onnettoman pystynenänsä tähden, jonka luonto oli hänelle suonut. Rouva Lindholm ei voinut käsittää, kuinka oli mahdollista, että hänen poikansa oli saanut noin plebeijimäisen ulkomuodon.