Vieraat kokoontuivat rouva Rönnovin nojatuolin ympärille. Hovijahtimestarinrouva suuteli häntä ohimennen otsalle, huulet yhteenpuristettuina. Lapset toivat pieniä uudenvuodenlahjoja. Tytöillä oli kukkia, mutta proosallisemmat pojat olivat valinneet konvehteja, jotka he itse söivät suuhunsa, ennenkuin lähtivät talosta.
Hovijahtimestari tarttui kuulotorveen ja huusi tavanmukaisen uudenvuodentoivotuksensa: "Minä toivon, että mummo saa elää vielä monta vuotta!"
Vanha rouva vetäytyi hieman syrjään — tuo karkea ääni vihloi hänen korviaan — ja vastasi surullisesti hymyillen:
"Ei, Mogens, älä sellaista toivo. Parasta olisi, jos Herra jo pian korjaisi minut pois."
"Hyi, mummo, kuinka voit niin sanoa", puuttui rouva Lindholm puheeseen, tuntien samassa ohimenevää tunnonvaivaa sanojensa johdosta. Sillä olihan vanhan rouvan elämä kieltämättä ikävää. Hän näki ja kuuli huonosti, ja hänen täytyi viettää kaiket päivät rullatuolissa. Tavallisesti olivat Kaisa ja Jack hänen ainoana seuranaan. Pitäisihän tietysti käväistä hiukan useammin häntä katsomassa — mutta oli melkein mahdotonta ehtiä tänne maalle, kun oli seuraelämän velvollisuudet täytettävänä. Sitä paitsi oli niin hirveän hankalaa huutaa torveen — ja mitäpä olisi sanottavaakaan vanhalle muijalle, joka eli aivan erillään maailmasta.
Rouva Rönnov tiesi, minkä arvoinen rouva Lindholmin tilapäinen liikutus oli, eikä kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Hän tunsi Ninan itsekkyyden. Ystävällisesti hymyillen hän ojensi kätensä tytöille ja veti heidät lähemmäksi.
"Tulkaa tänne, lapset, että saan katsella teitä! Miten isoiksi ja kultaisiksi te olette kumpikin tulleet! — Oletteko olleet monissa tanssiaisissa tänä talvena? Te olette juuri siinä iässä, jolloin on nautittava ihanasta nuoruudesta…"
"Mitä mummo ajattelee!" huudahti rouva Lindholm terävästi. "Ebbahan on ihan lapsi, ei hän vielä ota lainkaan osaa seuraelämään. Gärda on kyllä ollut suurissa tanssiaisissa paroni Gersdorffilla. Heidän vanhin poikansa, joka on äskettäin kohonnut yliluutnantiksi, oli hyvin huomaavainen hänelle. Eikö totta, Gärda, saattoihan paroni Axel sinut pöytään?"
"Voi, mamma, eihän se nyt mitään…"
Gärdan hienot kasvot punehtuivat, ja hän kumartui nopeasti tarkastelemaan ikkunalla kukkivia hyasintteja.