Keskustelun katkaisi Jackin ulvonta — niin kovaääninen, että vanha rouva Rönnovkin kuuli sen. Ove oli pitkän aikaa härnännyt koiravanhusta osoittamalla sitä sormellaan, kun se oli niin hullunkurisen näköinen — pilkka, jonka Jack hyvin käsitti ja johon se vastasi äkäisellä murinalla. Mutta kun poika vielä lisäksi tarttui sen etukäpäliin ja pakotti sen tanssimaan raihnaisilla takajaloillaan, niin se päästi äänekkään vastalauseen, ikäänkuin huomauttaakseen kärsimästään vääryydestä koko seuralle.
"Antakaa Jackin olla rauhassa, pojat! Se ei ole tehnyt teille mitään." — Vanha rouva puhui oudon tuikeasti ja kolkutti kepillänsä lattiata. — "Ove ei ole kiltti eläimiä kohtaan", lisäsi hän ärtyisesti.
"Se on vain pientä poikamaista vallattomuutta", sanoi rouva Lindholm puolustellen. "Lapset, ettekö löydä mitään kirjoja, joita voisitte katsella, — vaikka taitaa olla jo niin pimeä, ettei näe lukea…"
"Gärda hyvä, tahdotko olla kiltti ja sytyttää lamput", pyysi vanha rouva, joka vapisi mielenliikutuksesta lemmikkinsä kärsimän pahoinpitelyn tähden.
Ebba oli sysännyt veljensä syrjään, otti vanhan koiran varovasti syliinsä ja kantoi sen takaisin vasuun. Siihen hän sijoitti Jackin parhaansa mukaan ja koetti hyväilyillä ja lempeillä sanoilla rauhoittaa eläintä. Hänen pitkät, vaaleat hiuksensa, jotka vielä olivat hajallaan, valuivat kaitaisille kasvoille ja tummansiniselle samettipuserolle. Ove pisti kätensä taskuun ylimielisen näköisenä ja lähti vihellellen toiseen päähän huonetta.
Sillä välin Gärda oli sytyttänyt lamput — kauniin, vanhanaikaisen pronssilampun, jonka varjostin kuivattuine kukkineen oli aina huvittanut lapsia, ja uuden, nykyaikaisen, joka oli rouva Lindholmilta toissa jouluna saatu lahja. Nuori tyttö kulki edestakaisin kevyin askelin ja veti verhot ikkunoiden eteen iloisena siitä, ettei huomio enää ollut häneen kiintynyt.
Hovijahtimestari seisoskeli kirjakaapin edessä lukien hajamielisenä kirjanselkien nimikkeitä — Holberg, Oehlenschläger, Ingemann — pelkkiä klassikoita. Puh! — Hän nosti valkoisen, sormuksilla koristetun kätensä suunsa eteen salatakseen haukotusta. Nämä velvollisuusvierailut vanha rouvan luona, joihin hänen vaimonsa pakotti hänet kolme-neljä kertaa vuodessa, tuntuivat hänestä kerrassaan synninrangaistukselta.
"Ove ja Fleming, ettekö tahdo lukea?" sanoi rouva Lindholm. "Täällä on Andersenin sadut."
"Ei kiitos." — Ove kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään ja mutisi itsekseen: "Ei tässä nyt sentään ihan sylivauvoja olla."
"Sinulle pitää tietenkin olla Nick Carteria", virkkoi Ebba nousten seisomaan, huolellisesti käärittyään Jackin virkattuun peitteeseen. Veljensä kiukkuiseen silmäykseen hän vastasi pistämällä ruusunpunaisen kielenkärjen ulos valkoisten hammasriviensä välistä.