Pian oli heillä oleva ainoastaan muisto jäljellä harmaan talon vanhasta, hienosta mummosta, joka oli vapisevissa käsissään pitänyt niin monien nuorten kohtaloita ja ohjannut kaiken parhain päin. Suvun hyvä hengetär hän oli aina ollut.
Liikahtiko mummo? Vai lampun liekkikö se leimahti, niin että hänen kasvonsa saivat uuden ilmeen? Katse suuntautui kirkkaana ja täysin tajuisena nuoren, punatakkisen luutnantin muotokuvaan. Sitten kuului hiljainen huokaus, ja heikko hengitys lakkasi kuulumasta.
Molemmat läsnäolijat käsittivät, että nyt oli elämän liekki sammunut. Kaisa painoi luisevat kätensä silmilleen ja purskahti rajuun itkuun. Mutta Eva kumartui vainajan puoleen kiittäen ja siunaten häntä kaikesta, mitä hän oli ollut, ja painoi hellästi hänen silmänsä umpeen. Mummo nukkuu vakaana kädet ristissä, valkoisena valkealla vuoteellaan.
* * * * *
Kohta sen jälkeen sukulaiset läksivät harmaasta talosta, joka nyt pian oli sulkeutuva heiltä ja siirtyvä vieraisiin käsiin.
Tage ja Gärda tulivat viimeisinä. He kulkivat käsikoukussa pitkin lehmuskujaa lumen naristessa jalkain alla ja tähtien tuikkiessa puiden oksien välistä. Gärda painautui lähelle Tagea. Lyhdyn himmeässä valossa Tage näki hänen silmäinsä loistavan kyynelistä kosteina.
"Eikö ole synti", kuiskasi Gärda, "että minä kaikesta huolimatta tunnen itseni onnelliseksi, vaikka mummo ja Ebba ovat kuolleet ja vaikka minä niin sydämestäni kaipaan heitä kumpaakin."
Tage kumartui ja suuteli hänen otsaansa.
"Pikku Gärda", sanoi hän. "Kun olemme saaneet lahjan, tulee meidän olla kiitolliset siitä. Mummo antoi meille onnen sellaisena kuin hän sen itse omisti nuoruudessaan, ja kerran on tuleva meidän vuoromme jättää se muille. Yö tulee meillekin kerran. Mutta nyt saamme iloita, sillä päivä on edessämme pitkänä ja valoisana."
He kulkivat edelleen, ja heidän askeltensa ääni häipyi hiljaisuuteen.