Hiljainen jyrinä katkaisi rouva Lindholmin mietteet. Kävikö ukkonen? Ilma oli siksi lämmin, että sitä kyllä saattoi pelätä. Hän jo katui, että oli lähettänyt Gärdan ulos. Mutta kun ääni kuului toistamiseen, huomasi hän sen johtuvan jostain paljoa maallisemmasta. Rouva Lindholmin huulille ilmestyi uudelleen ivallinen hymy. Hän oli unohtanut, että miehensä nukkui päivällisuntaan kabinetissa.
Viktoria näyttäytyi ovessa ilmoittaen, että kello oli seitsemän. Hän oli vienyt lämmintä vettä rouvan makuuhuoneeseen ja asettanut keltaisen silkkileningin sängylle… Rouva Lindholm nousi ja lähti täyttämään velvollisuuksiaan yhteiskuntaa ja seuraelämää kohtaan.
* * * * *
Gärda kulki ulkona lämpimänä huhtikuun iltana. Katukivet olivat vielä märkinä sateen jäljeltä, ja kostea usva kohosi pienistä puutarhoista. Kastanjapuiden isot, tahmeat lehtisilmikot alkoivat puhjeta ja hapuillen työntää esiin vihreitä sormiaan ikäänkuin koetellakseen, oliko kevät todellakin tullut. Pilvet olivat jakautuneet, ja pieni, kirkas kuu kumotti avaruuden kalpeata sineä vasten korkealla tummien taloryhmien yläpuolella. Bulevardin sytytetyt lyhdyt punoutuivat kahdeksi kultahelminauhaksi. Lapset leikkivät katukäytävillä, ja kulmassa, raitiotiepysäkin luona, näkyi joku kihlattu pari hyvästelevän. Tyttö veti muhvistaan orvokkikimpun, jonka pisti miehen napinreikään. — Oli siis maailmassa onnellisiakin ihmisiä, ajatteli Gärda ja huokasi mennessään heidän ohitsensa.
Juna porhalsi juuri itäiseltä asemalta. Pitkä, valaistu vaunurivi mutkitteli kuin tulinen käärme iltahämärän sinertävässä usvassa. Joukko ihmisiä virtasi odotussalin avoimista ovista kadulle. Gärda, joka oli joutunut keskelle virtaa, tunsi yht'äkkiä jonkun tarttuvan häntä käsipuolesta ja kääntyi katsomaan äännähtäen heikosti.
Solakka, mustapukuinen nainen heitti harson kalpeilta kasvoiltaan, ja Gärda virkkoi kummastellen: "Eva-täti!"
"Näin sinun menevän ohitse ja päätin pysäyttää sinut. Siitä on pitkä aika, kun viimeksi olemme tavanneet toisemme. — Voi, Gärda, olen juuri sanonut jäähyväiset miehelleni! Hän lähti äsken junassa."
Katkera nyyhkytys katkaisi hänen puheensa. Gärda seisoi äänettömänä. Hän tunsi itse, että Evalla oli syytä pitää häntä kylmänä ja epäystävällisenä. Mutta hän ei voinut heti päästä erilleen omista ajatuksistaan ja ottaa osaa vieraaseen suruun.
"Mihin Bengt-setä matkusti?" kysyi hän, kun Eva otti nenäliinan itkettyneiltä silmiltään ja koki turhaan näyttää tyyneltä ja hillityltä.
"Gööteporiin. Sieltä hän aikoo lähteä Amerikkaan. Ja nyt kuluu monta vuotta, ennenkuin minä saan nähdä hänet jälleen — jos se edes koskaan enää tapahtuu."