Hän kumartui Gärdan puoleen ja laski kätensä kevyesti hänen olkapäälleen. Tyttö säpsähti. Puna lennähti hänen poskilleen leviten aina ruskean tukan peittämän ohimoihin asti. Tämä oli ensimmäinen hyväily, minkä hän oli äidiltään saanut Tagen kosinnan jälkeen, ja hän tunsi itsensä nöyrän kiitolliseksi ja onnelliseksi.
"Etkö haluaisi lähteä vähäksi aikaa ulos kävelemään?" kysyi rouva Lindholm, jolla mielestään oli varaa olla jalomielinen tällä kertaa, hän kun toivoi tyttärensä olevan jo antautumaisillaan. "Näytät siltä, kuin tarvitsisit raitista ilmaa. Ja ulkona on niin tyven ja leuto ilma sateen jälkeen, oikea kevätlämmin."
Tähän aikaan päivästä luutnantti Tage arvatenkin paraikaa poltteli päivällissikariaan, laski rouva Lindholm. Ei siis ollut luultavaa, että Gärda tapaisi häntä.
"Kiitos, äiti", vastasi Gärda arastellen. "Kyllähän minä mielelläni. Etkö sinä lähde mukaan?"
"En, tyttöseni. Tiedäthän, että menen illalla teatteriin ja minun täytyy kohta pukeutua. Sitä paitsi tukkani käherrys menisi pilalle kosteassa ulkoilmassa. Lähde sinä nyt vain pian, ennenkuin tulee liian pimeä."
Gärda nousi tottelevaisesti. Ennen lähtöään hän tarttui äitinsä käteen, joka oli kapea ja hyvinhoidettu, mutta omituisen kylmä ja kuiva, ja piti sitä hetkisen hyväilevästi omissa lämpimissä, pehmeissä käsissään. Nina-rouva käänsi päänsä toisaalle salatakseen hymyä, joka väkisinkin tempoili hänen suupieliään. Tytön herkkäuskoisuus läheni melkein typeryyttä.
Yksin jäätyään rouva Lindholm istuutui nojatuoliin, josta Gärda oli noussut. Pienet, sirokenkäiset jalkansa hän asetti korkealle jakkaralle. Lyhykäinen lepohetki hämärässä oli niin hyvä hipiälle ja teki silmät kirkkaiksi. Parasta olisi tietenkin, jos siksi aikaa voisi heittää mielestään kaikki ajatukset, mutta niitä oli aina monenmoisia ikävyyksiä, joita oli mahdoton saada kaikkoamaan.
Etenkin nuo kovan onnen laskut kävivät yhä kiusallisemmiksi. Viimeisessä kirjeessään neiti Hansen oli uhannut periä saatavansa lain voimalla, ellei pian saisi maksua. Se julkihäpeä oli välttämättä estettävä. Mutta rouva Lindholm, joka muuten mielensä mukaan hallitsi miestänsä, kääntyi hyvin vastahakoisesti hänen puoleensa, kun oli kysymys ylimääräisistä rahasummista. Maatila tuotti kyllä runsaasti tuloja, mutta talous maksoi paljon, ja sitä paitsi Mogens pelasi — valitettavasti huonolla onnella.
Olipa syy mikä tahansa, aina hovijahtimestari valitti rahanpuutetta. Ja siksi oli tarpeen, että Gärda teki hyvän naimiskaupan. Kelpaisipa elää, kun saisi varakkaan vävypojan, jolta voisi tarpeen tullen saada hiukan apua. Gärda oli kyllä haaveellisesti rakastunut Tage Barneriin, mutta sitä ei kannattanut ottaa lukuun. Semmoiset lapset — mitä he ajattelivat? Eihän luutnantinpalkalla kotia perusteta. Ja surullinen olisi heidän kohtalonsa, jos he kihloissa ollen saisivat odotella, kunnes tulisivat vanhoiksi ja harmaapäisiksi kumpikin. Parempihan toki oli Tagen naida rikas neiti Olsson. Itse asiassa rouva Lindholm katsoi toimivansa nuorten parhaaksi käyttäessään heidän erottamisekseen kaikkia keinoja — sellaisiakin, jotka eivät olleet kunniallisia, kuten toiselle osoitettujen kirjeiden anastamista.
Ei, mitäpä hän todellakaan kiusasi itseään ajattelemalla kaikkea tätä! — Uusi kävelypuku, jota hänen piti koettaa huomenna, oli varmastikin somistava häntä erinomaisesti. Pieni orvokinsininen baretti suurine samettiorvokkeineen sopi siihen mainiosti… Paroni Lerche oli äskettäin sanonut, että hän oli kauniimpi kuin kumpikaan tyttäristään, eikä sen tarvinnut todellakaan olla mitään imartelua. Gärdan pienipiirteiset kasvot tekivät hyvin vähäpätöisen vaikutuksen, ja Ebba, jolla kieltämättä oli erikoinen ulkomuoto, oli aivan liian kalpea ja hento. Ainoa lapsista, jota voi todella sanoa kauniiksi, oli Ove. — Poika kulta! Hän oli harvinaisen lahjakaskin, mutta valitettavasti ei lukeminen miellyttänyt häntä. Kunpa hän nyt vain saisi reaalikoulun tutkinnon suoritetuksi tänä keväänä… Olisi kiusallista, jos hän taaskin jäisi luokalle.