Tarkoittivatkohan nuo sanat häntä itseään? — Miten raskasta olisikaan kuolla seitsentoistavuotiaana, ennenkuin oli edes alkanut elää.
VI.
Sill'aikaa kuin Ebban päivät kuluivat hitaasti valoisissa unelmissa tai hämärässä levottomuudessa, jatkui elämä hänen huoneensa ulkopuolella rikkaana tapahtumista, jotka koskivat monia hänen lähimpiä omaisiaan. Eräänä päivänä puhuttiin kaikissa sanomalehdissä konsuli Valeurin konkurssista, ja heti sen jälkeen tuli Eva pikku Vivikan kanssa vanhan rouva Rönnovin luokse asettuakseen sinne joksikin aikaa asumaan. Hänen miehellään oli aikomuksena lähteä Amerikkaan heti saatuaan asiansa selväksi. Suku oli kuohuksissaan, ja Nina-rouva selitti jokaiselle, joka tahtoi kuulla, että hän oli aina epäillyt Bengt Valeuria ja varoittanut Evaa hänestä. Se mies oli onnenonkija, seikkailija — ja eikö ollut kauheata, että koko heidän kotinsa nyt meni vasaran alle, aina hopeita ja häälahjoja myöten? — Hän ei käsittänyt, kuinka Eva saattoi ottaa sen kaiken tyynesti ja iloisesti vastaan, niinkuin teki, ikäänkuin asia ei olisi lainkaan koskenut häneen! Hovijahtimestari kertoi klubilla syvimmässä salaisuudessa eversti Bamerille, että Valeurin juttu oli ollut vähällä käydä hyvin pahaksi; kuiskailtiin näet hänen kavaltaneen haltuunsa uskottuja varoja, mutta saaneen viime tingassa vajauksen peitetyksi. Kukahan oli lainannut hänelle rahat? Jotkut puhuivat vanhasta rouva Rönnovista, mutta jos hän sen oli tehnyt, niin se oli suorastaan vastoin oikeutta. Olihan se ihan samaa kuin peijata muilta suvun jäseniltä heille kuuluvaa perintöä.
Eversti ja hovijahtimestari olivat siinä kohden yhtä mieltä, että kumpikin oli vihoissaan rahatappiosta, jonka he olettivat kärsineensä konsuli Valeurin kevytmielisyyden takia. Muuten olivat langosten välit tähän aikaan hyvin kireät. Tage oli huolimatta isänsä toivomuksesta, että hän menisi kihloihin neiti Alice Olssonin kanssa, juhlallisesti pyytänyt Gärdan kättä, mutta saanut hänen vanhemmiltaan jyrkästi kieltävän vastauksen. Ja vaikka eversti Barner kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa oli koettanut selvittää pojalleen, että hovijahtimestarin tyttäret eivät voineet tuottaa tuleville miehilleen suurtakaan omaisuutta, maatila kun oli kiinnitysten rasittama ja alkujaan suuri omaisuus rouvan tuhlailujen vuoksi huvennut puoleen, niin hän kuitenkin tunsi itsensä Tagen puolesta syvästi loukatuksi tämän kiellon johdosta.
Molemmat perheet olivat lopettaneet kaiken kanssakäymisen, ja rouva Lindholm vartioi tytärtään eikä laskenut häntä juuri koskaan yksin ulos. Hän tahtoi estää Gärdan ja luutnantti Barnerin mahdolliset kohtaamiset.
Gärda oli käynyt kalpeaksi ja hiljaiseksi. Hänen poskensa olivat menettäneet pehmeän pyöreytensä, ja usein näkyi hänen turvonneista, punareunaisista silmäluomistaan, että hän oli itkenyt. Kun hän luki ääneen Ebballe, sattui monesti, että häneltä jäi kokonaisia lauseita väliltä lukematta tai että hän pysähtyi yht'äkkiä, mikä osoitti, että hänen ajatuksensa olivat muualla. Sitten hän äkisti säpsähti ja korjasi virheensä päästäen anteeksipyytävän, lyhyen, hermostuneen naurahduksen, joka kuulosti itkuakin surullisemmalta. Tavallisesti Ebba silloin pyysi häntä lopettamaan lukemisensa, koska häntä muka väsytti, ja Gärda pani kirjan pois ja istui ääneti siskonsa vuoteen vieressä tuijottaen huoneen hämäryyteen suurin, toivottomin silmin, samalla kuin ulkona lehti puhkesi puihin leudossa huhtikuun ilmassa ja elämä vyöryi solisevana virtana suurkaupungin katuja pitkin.
Häntä painoi tähän aikaan taakka, joka oli miltei ylivoimainen hänen hennolle mielelleen. Hän ei saanut puhua Tagen kanssa eikä kirjoittaa hänelle. Hänen kotonaan ei koskaan lausuttu Tagen nimeä. Rouva Lindholm oli päättänyt, että Gärdan järjetön rakastumus oli katsottava lapselliseksi päähänpistoksi ja vaitiololla tapettava.
Ja tämä ehdoton vaitiolo siitä ainoasta asiasta, joka kiinnitti puoleensa hänen ajatuksensa, kidutti häntä enemmän kuin katkerimmatkaan nuhteet olisivat tehneet. Hänen täytyi väliin kysyä itseltään, oliko ihan totta, että Tage oli pitänyt häntä sylissään ja suudellut häntä, pyytänyt häntä odottamaan ja luottamaan häneen, vaikka mitä tapahtuisi. Tuo metsässä vietetty onnellinen päivä tuntui hänestä jo ikäänkuin kaukaiselta unelmalta. Saattoiko hän olla varma siitä, että Tage vielä ajatteli samoin kuin silloin — ettei hän ollut alistunut niiden esteiden edessä, jotka olivat heidän liittonsa tiellä, ja päättänyt luopua Gärdasta? Jollei niin ollut laita, miks'ei Tage sitten kirjoittanut hänelle mitään — edes paria sanaa, jotka olisivat ilmaisseet hänelle, ettei heidän välillään ollut tapahtunut muutosta ja että Tage vielä rakasti häntä?
Sekin lohdutus, minkä käynti harmaassa talossa lehmuskujan varrella olisi tuottanut, kiellettiin häneltä. Rouva Lindholm ei voinut antaa vanhukselle anteeksi, että hän oli ottanut luoksensa Evan ja luultavasti auttanut konsuli Valeuria isolla rahasummalla. Koska mummo niin ilmeisesti suosi yhtä suvun haaraa, oli ymmärrettävää ja luonnollista, että toiset vetäytyivät hänestä erilleen. Ehkäpä hän silloin lopulta huomaisi, kuinka väärin oli menetellyt niitä kohtaan, joka eivät olleet tuottaneet nimelle häpeätä. —
Kerran iltahämärässä rouva Lindholm astui arkihuoneeseen ja näki Gärdan istuvan lyyhistyneenä nojatuolissa ikkunan ääressä silmiinpistävän kalpeana harmaan taivaan koleassa kajastuksessa. Hän joutui yht'äkkiä omantunnonvaivaan. Gärda näytti todellakin riutuneelta; mitäpä jos hän sairastuisi kuten Ebba. Ja tieto siitä, että juuri samana päivänä oli saapunut Tagelta kirje, joka oli avaamattomana heitetty uuniin, pehmitti sekin osaltaan Nina-rouvan sydäntä.