Väliin tuli Ebban luo hänen ystävättäriäänkin, kirkassilmäisinä ja terveinä, käveltyään ulkona kevättuulessa ja päivänpaisteessa. He peuhasivat kuin parvi iloisia varpusia, kertoen hakkailuista ja tanssiaisista, opettajistaan ja niistä näyttelijöistä, jotka sillä kertaa sattuivat olemaan ylinnä heidän suosiossaan. Ebba nauroi ja sai poskensa punaisiksi kuunnellessaan heidän juttujaan, mutta heidän mentyään hän makasi aina kauan hiljaa, silmät ummessa ja entistä kalpeampana. Ja väliin hän pyysi Gärdaa sanomaan, ettei hän jaksanut puhella kenenkään kanssa.
Itse asiassa hän oli kaikkein mieluimmin aivan yksin. Hän tunsi omituista nautintoa maatessaan siinä raukeana, tyynesti ja huoletta unelmoiden, lapsuudenmuistojen soluessa ohitse ikäänkuin kinematografin vaihteleva kuvasarja. Etenkin kesäpäivät maatilalla olivat hauskoja muistella. Rehevä seelantilainen maisema, joen hopeanauha vihannan tasangon keskellä ja siniautereiset metsät taivaanrannalla — heinäsuovan tuoksu kasteisena iltana, kun kellot soivat pienessä kirkontornissa, joka kohosi kylän olkikattojen yläpuolelle. Siihen aikaan oli lehmillä tapana ammua pitkään ja kaihomielisesti, ja karjapiiat ajoivat laitumelle lypsinkiulut roikkuen pienten vankkurien perässä. Kuski Jens vaihtoi heidän kanssaan pari leikillistä sanaa ratsastaessaan juottamaan kiiltäviä, ruskeita vaunuhevosia. Hän istui niin suorana hevosen selässä lakki kallellaan, aivan kuin ennen vanhaan rakuunaväessä palvellessaan. Hän osoitti hyvin mielellään ritarillisuutta kartanon nuoria neitejä kohtaan, ja Ebba sai kiittää häntä ratsastustaidon alkeista. Hän näki aina edessään maakartanon ilmavat, valoisat huoneet, tulvillaan päivänpaistetta, valkeat ikkunaverhot huojuen tuulessa, joka puhalsi avoimista ikkunoista sisään. Hänen muistissaan ei ollut monta sadepäivää.
Hän muisti kotiopettajattarensa, kauniin, nuoren neidin, joka niin äkisti sai lähteä tiehensä, koska väitettiin pehtorin hakkailevan häntä. Tai ehk'ei se ollutkaan pehtori? — Nyt, kun Ebba alkoi tulla täysikasvuiseksi ja monet elämän omituiset ilmiöt vähitellen selvenivät hänelle, ymmärsi hän paljon sellaista, mikä ennen oli ollut hämärää. Eikö asian laita liene ollutkin niin, että hänen isänsä oli huomannut neiti Smithin ylen viehättäväksi? — Ebba oli jo kauan tietänyt, etteivät hänen vanhempansa eläneet onnellisina. Mutta hän ei siskonsa Gärdan tavoin asettunut äidin puolelle. Ihmiset sanoivat hovijahtimestari Lindholmia typeräksi ja mitättömäksi. Kenties he olivat oikeassa. Mutta eikö siinä ollut osaksi äidinkin syytä — mitenkä mies voisi kehittyä, kun se, joka on häntä lähinnä, ei vähimmässäkään määrässä osoita luottamusta hänen kykyynsä ja hyvään tahtoonsa — kun kaikki hänen tekonsa ja lausuntonsa kohtaavat vain kylmää ylenkatsetta… Sen verran Ebba oli jo nähnyt sitä ihmeellistä elämää, joka vielä oli niin uutta hänelle, että hän lujasti uskoi ihmisten voivan miltei rajattomasti vaikuttaa toisiinsa. Kaikki he tarvitsivat rakkautta ja luottamusta, niinkuin kasvit tarvitsevat auringonvaloa, ja monet, monet joutuivat perikatoon vain siksi, ettei kukaan välittänyt heistä eikä luottanut heihin. Varjojen lailla he kulkivat toistensa ohitse ojentaen käsiänsä umpimähkään, monesti väärälle ihmiselle — koska eivät paremmin ymmärtäneet. Ja harvat olivat yht'aikaa hyvät ja väkevät, harvoilla oli halua auttaa toisia, niinkuin oli vanhalla mummolla, joka asui harmaassa talossa lehmuskujan varrella.
Hänestä Ebba mielellään tahtoi ottaa oppia, jos sai elää kauan. Mutta tulevaisuus näytti hänestä niin kumman varjomaiselta ja olemattomalta. Hän ei voinut ajatella vanhaksi-tulemistaan. Ehkäpä hänellä ei tulevaisuutta ollutkaan, ehkä hän oli kuoleva nuorena niinkuin kukkaset, jotka yöhalla surmaa aikaisin keväällä.
Eräänä päivänä Gärda oli tuonut siskolleen Oscar Levertinin runokirjan "Legender och visor". Sitä selaillessaan Ebba tunsi olevansa ikäänkuin vanhassa taulugalleriassa, joka oli täynnä suuren taiteen tuotteita. Koko keskiajan mystiikka tuulahti häntä vastaan näistä runoista. Maria uneksii nuorena neitsyenä puutarhassaan ja saa ympärillään tapahtuvassa kevään heräämisessä ilmoituksen tulevasta äitiydestään. Pyhä Cecilia soittaa urkuja, ympärillään joukko nuoria ja kauniita pyhimyksiä, jotka valkeissa, poimukkaissa puvuissaan hohtavat goottilaisen kirkon hämyssä kuin valkoliljaseppele. Ja tuossa kuvataan lämmintä iltapäivää Betlehemissä; Josef on nukahtanut höyläpenkkinsä viereen, Maria paikallensa ikkunapieleen, ja Jeesus-lapsi hymyilee äitinsä sylissä pienille enkeleille, jotka harppuineen ovat hiipineet avoimesta ovesta sisään.
Ne olivat lempeitä, värikkäitä kuvia, valoisia näkyjä, jotka saivat nuoren tytön unohtamaan sairautensa ja arkipäivän harmaan yksitoikkoisuuden. Mutta sitten hänen katseensa osui runoon, joka kokonaan poikkesi toisista:
Den första fjäriln, som jag sett i år, var svart. I skog, som våren än ej klädt, den flög jag vet ej hvart. Till någon sjuklings lägerstad, hvars dag var all, till egen graf bland multna blad i drifva hvit och kall.
Kun hän luki eteenpäin, vapisivat hänen kätensä, jotka pitelivät kirjaa. Tässä ei ollut maalattujen kirkonikkunoiden himmentämää valoa, ei urkujen hyminää eikä sädekehäisiä pyhimyksiä. Tässä oli ruotsalainen maisema routaisine soineen ja rämeineen ja tummine metsineen varhaiskevään taivaan kylmässä kirkkaudessa. Metsänreunassa köyhä mökki, jonka kuistilta nuori, kalpea tyttö alakuloisena tuijottaen seuraili mustan perhosen lentoa alastomien pensaiden ylitse — mustan perhosen, joka tietää kuolemaa…
Jag följde svarta fjärilns flykt bland kala snår och frågade mig själf så skyggt, om jag skall dö i vår.
Kirja valahti peitteelle, ja Ebba vaipui takaisin pielukselle, kyyneltyneet silmät ummessa. Kauan hän siinä lepäsi hiljaisen itkun vallassa, kylmän viiman huokuessa runon synkistä, talvisista metsistä hänen mieleensä saaden nuoret toiveet ja unelmat lakastumaan.