"Jumalan kiitos, että vihdoin kuitenkin puhuit! Sinä et ole tuntenut minua oikein, Bengt — et ole tuntenut meitä naisia. Miehelle, jota me rakastamme, voimme antaa anteeksi kaiken paitsi uskottomuutta. Minä olisin lähtenyt kanssasi maanpakoon, olisin valittamatta jakanut kanssasi vankeuden kärsimykset — kunhan me kaksi vain olemme toisillemme kaikki kaikessa."
"Älä lupaa enempää kuin voit pitää", sanoi Bengt raukeasti hymyillen. "Kenties minä jonakuna päivänä tulenkin ja pyydän sinua lähtemään kanssani maanpakoon. Olen ajatellut viime aikoina kaikenlaista, ja eräs seikka on ollut minulle selvänä, nimittäin se, että jos saan asiani kuntoon täällä kotimaassa, niin lähden pois ja aloitan uudelleen vieraassa maanosassa. — Mitä sinä siihen sanot?"
"Se tuuma ei minua peloita. Minä voin olla onnellinen kaikkialla, kunhan vain saan pitää sinut ja pikku Vivikan — nimittäin kun sinä todella olet minun. — Sillä mies ja vaimo saattavat elää samassa kodissa ja kuitenkin olla äärettömän kaukana toisistaan. — Mutta nyt emme enää ajattele sitä", lisäsi hän nopeasti. "Rakas Bengt, mene nyt levolle ja koeta nukkua. Sinulla on niin paljon väsymyksenryppyjä suun ja silmien ympärillä — ne sinun pitää koettaa saada pois… Sinun tulee koota voimia myrskyn varalle. Heitä nyt syrjään kaikki murheet ja tule minun kanssani Vivikan luo. Tulethan?"
Konsuli Valeur siveli silmiään ja huokasi syvään.
"Nukkua — niin, nyt voin ehkä saada sen siunauksen, mikä rauhallinen uni on. Kiitos sinulle, Eva! Sinä olet lahjoittanut minulle toivon takaisin. Ja minä alan uskoa, että kaikki ehkä vielä kääntyy hyvin päin."
"Siitä minä olen varma", sanoi Eva lempeästi.
Kun he menivät makuuhuoneeseen, tuntui Evasta, ikäänkuin kaikki olisi muuttunut. Vanhan kellon tiksutus kuulosti tutunomaiselta ja ystävälliseltä, eikä nurkissa piillyt enää mitään uhkaavia varjoja. Ehkä se johtui siitäkin, että päivä oli alkanut sarastaa ja valo tunkeutua sisälle ilmavien ikkunaverhojen lävitse. Mutta pikemmin lienee kuitenkin syynä ollut se, että hänen miehensä astui nyt hänen rinnallaan ja että hän oli voittanut hänet takaisin sen surun avulla, joka heidän oli yhdessä kannettava.
V.
Ebba Lindholm oli sairaana. Hän oli jo pari viikkoa ollut vuoteen omana, ja päivä päivältä kävivät hänen kätensä läpikuultavammiksi ja silmänsä suuremmiksi kapeissa, valkoisissa kasvoissa. Lääkäri ei antanut hänen taudilleen mitään määrättyä nimeä; se oli verenvähyyttä ja yleistä heikkoutta, sanoi hän. Murrosikä oli vaarallinen useimmille nuorille tytöille, ja Ebba oli paljon kasvanut viimeisen vuoden aikana. Hänen tuli nyt vain pysytellä hiljaa jonkun aikaa ja syödä runsaasti ravitsevaa ruokaa. Ja voimistuttuaan jonkun verran olisi hänen parasta oleskella maalla raittiissa ilmassa, mieluimmin jossakin Norjan tunturiparantolassa.
Aika ei tullut hänelle pitkäksi. Monet kävivät häntä tervehtimässä. Gärda istui hänen luonaan tuntikausia käsitöineen tahi lukien hänelle jotakin kirjaa lempeällä, himmeäsointuisella äänellään. Fleming pani tähän aikaan kaikki taskurahansa konvehteihin ja appelsiineihin, jotka hän poikamaisen kömpelösti, puolittain häpeillen lämpimiä tunteitaan, antoi sairaalle siskolleen. Ove kävi Ebban luona verrattain harvoin, mutta hänkin sentään ilmoitti kaikkeinarmollisimmin, että sisko kernaasti saisi tulla terveeksi. Koti oli muka käynyt niin hiton ikäväksi sen jälkeen kuin Ebba oli keksinyt ruveta makailemaan. Rouva Lindholm tuli välisti sairaan huoneeseen juhla-asussa ilahduttaakseen tytärtään näyttämällä uusia pukujaan hänelle, mutta hovijahtimestari pysähtyi aina ovensuuhun vaivaten päätänsä keksiäkseen jotakin sanottavaa.