"Vaiti, rakas", sanoi hän, "älä puhu noin! Ethän sitä tarkoita. Sinä tietysti uskoit aivan varmasti voivasi maksaa rahat takaisin. Siksi hyvin sinut tunnen, että tiedän sen. — Ja onko sitten mielestäsi aivan mahdotonta hankkia rahaa? Etkö voisi saada lainaa pankista — tai joltakulta liikeystävältäsi?"
"Ystävältä!" kertasi Bengt katkerasti. "Onko olemassa ystäviä silloin, kun on rahasta kysymys? Ja luuletko, etten ole ollut kaikkialla, koettanut kaikkea? Ei ole ketään, ei kerrassaan ketään, joka voisi tai tahtoisi auttaa minua."
Eva kävi ajatuksissaan salaman nopeudella läpi heidän sukulaistensa ja tuttavainsa rivin. Eversti Barnerilla oli ainoastaan upseerin palkkansa. Hovijahtimestari eli yli tulojensa, ja maatila oli kiinnitetty. — Koko heidän seurustelupiirissään oli asianlaita kaikkialla sama: ei kellään ollut liikaa, ja useimmilla ei riittänyt edes omiin tarpeisiin. Ei, Bengt oli varmasti oikeassa, pelastuksen toivoa ei ollut… Mutta yht'äkkiä hän näki edessään vanhat naiskasvot, hienot, lempeät, hopeahapsiset, ja samassa hän tiesi, mistä apu oli tuleva Bengtille ja hänelle.
"On", sanoi hän. — Hänen äänensä oli saanut selkeän ja iloisen soinnun, ja hänen miehensä katseli häntä ihmetellen. — "Minä tunnen erään, joka sekä tahtoo että voi auttaa meitä, vaikka se veisikin häneltä viimeisen rovon."
"Ketä tarkoitat?"
"Etkö todellakaan osaa arvata?" — Eva otti hänen kasvonsa kättensä väliin ja katsoi häntä silmiin merkitsevästi hymyillen. — "Erästä vanhaa naista, josta ei kukaan välitä, koska hän teidän mielestänne on poissa maailmasta, sekä elämän että kuoleman unohtama! — Mutta te erehdytte, maailmanviisaat herrat ja naiset. Hänen sydämensä on yhtä lämmin ja elävä kuin nuorten. Ja hänen luokseen minä menen huomispäivänä. — Voi Bengt kulta, etkö sinä vieläkään hoksaa? — Vanha mummomme!"
"Mummo", toisti Bengt hitaasti. "Niin, hänellä on kyllä sangen suuri omaisuus, kenties hän voisi sen tehdä. Mutta syntihän olisi ottaa hänen rahojaan."
"Luullakseni ei niiden rahojen menettäminen merkitsisi mummolle suuriakaan. Hänelle jää kuitenkin riittävästi millä elää, ja hänellä on niin kovin vähän toivomuksia nyt enää. Toisekseen hän ei voi kestää sitä, että jonkun hänen omaisensa maineeseen tulisi tahra. Hänen sukulaisrakkautensahan on samalla kertaa hänen heikkoutensa ja voimansa. Minä olen aivan varma hänen avustaan, niinkuin olisin jo saanut hänen lupauksensa. Tahdotko edes tämän kerran luottaa minuun, Bengt, ja antaa minun järjestää asian?"
Bengt tarttui hänen käteensä ja painoi sen poskeaan ja huuliansa vasten.
"Tahdon, Eva. Minä olen sinulle sanomattoman kiitollinen siitä, ettet ole työntänyt minua luotasi. Sinun halveksimisesi olisi ollut raskaampi kantaa kuin kenenkään muun koko maailmassa. Siksi minä niin kauan olin vaiti."