"Pikku Gärda" — rouva Rönnov ojensi vapisevan kätensä ja tarttui tyttöä käteen. Mummo näytti niin omituisen vieraalta päällysvaatteissaan, vanhanaikaiselta, mutta silti hienolta pitkässä silkkikapassaan ja kapottihatussaan, jonka leveät nauhat olivat solmussa vahankeltaisen leuan alla.
"Täällä vaunuissa on niin pimeä, että tuskin näen sinun kasvosi", jatkoi hän. "Etkö tahdo ajaa meille kotiin ja jäädä sinne illaksi?"
Gärda tarttui kuulotorveen ja vastasi empien:
"Kiitos, mutta minä en oikein… En tiedä, pitäisikö äiti siitä. Hän menee teatteriin, ja minä olen luvannut olla Ebban luona."
"Nina osaa huvitella ja luovuttaa velvollisuutensa toisille", vastasi vanha rouva terävästi. "Saamme siis tyytyä ajelemaan täällä vähän aikaa pitkin katuja ja jättämään Gärdan hänen kotiportilleen. Tahdotko sanoa kuskille, Eva."
Ajoneuvot lähtivät liikkeelle kulkien Gröningenin puiden ja Nyboderin pienten lelutalojen keskitse. Vaunuissa-istujat eivät puhuneet paljoa. Eva oli laskenut surunsa valloilleen. Kumarassa, pää ristiinpuristettujen kättensä varassa, hän itki hillittömästi, ja rouva Rönnov katseli häntä huolestuneen näköisenä. Välisti vanhus otti silmälasit nenältään ja pyyhki silmiään. Gärda koetti pari kertaa puhua kuulotorveen, mutta vaunujen tärinässä ja kolinassa vanhuksen oli mahdoton käsittää hänen sanojaan. Niinpä he siis istuivat ääneti vastakkain, silloin tällöin vaihtaen ystävällisen nyökkäyksen tai hymyn, joka tulkitsi heidän iloansa tapaamisen johdosta.
Kun vaunut pysähtyivät Rantabulevardille ja Gärda nousi hyvästelläkseen, kysyi rouva Rönnov:
"Etkö pian tule meillä käymään? Saat uskoa, että siellä on nyt kaunista ja keväistä puutarhassa, kun kaikki tulpaanit ja hyasintit ovat puhjenneet."
Gärda joutui uudestaan hämilleen.
"Kyllähän minä… kovin mielelläni — mutta nyt on vaikea päästä kotoa, niin kauan kuin Ebba on sairaana…"