"Sano mieluummin suoraan", virkkoi Eva kohottaen silmänsä, jotka olivat itkusta punaiset ja kuumat. "Äitisi on kieltänyt sinua käymästä mummon luona, kun minä olen talossa. Hän ei salli sinun seurustella vararikontekijän vaimon kanssa."
"Voi, täti Eva…"
"Sinä et voi kieltää sitä, sen kyllä tiesin."
Hän tarttui kuulotorveen vapisevin käsin ja toisti sanansa vanhukselle. Rouva Rönnovin kasvot kävivät hyvin totisiksi. Hän nyökkäsi pari kertaa, hitaasti ja painokkaasti, ikäänkuin arvellen Evan olevan oikeassa.
"Jos niin on laita kuin Eva luulee, tahdon sanoa sinulle erään asian, tyttöseni. Lasten tulee kyllä totella isäänsä ja äitiänsä, mutta ei tunnonrauhansa kustannuksella. Tämä on tärkeätä useammassa kuin yhdessä suhteessa, muista se. — Tule sinä vain meidän luoksemme, jos mielesi tekee ja jos pidät meistä. — Saisit nähdä, kuinka ihastunut Kaisa on pikku Vivikaan", jatkoi hän kevyemmällä äänellä. "Mutta Jack haukkuu ja ulvoo heti, kun joku meistä ottaa lapsen syliinsä. Se on mustasukkainen, se vanha raukka, joka on niin kauan ollut yksin lemmikkinä. — Vai niin, sinä menet pois tässä. No hyvästi sitten, lapsikulta."
Gärda aikoi lausua joitakin anteeksipyyntöjä ja selityksiä, mutta vanha rouva nyökkäsi hänelle ikäänkuin sanoakseen, että siitä asiasta oli jo puhuttu tarpeeksi. Evan kädenpuristus oli kylmä ja välinpitämätön, ja Gärda muisti hänen kasvonsa kuin nuhteen, seisoessaan yksin katukäytävällä katsellen poistuvien vaunujen jälkeen.
Oikeinkohan oli totta, niinkuin kaikki tuntuivat vihjailevan, että hänen äitinsä oli itsekäs ja sydämetön? Jos hän totteli äitiään, tekikö hän siinä väärin toisia kohtaan — Evaa ja mummoa ja Tagea — voi, etenkin Tagea kohtaan? —. Kunpa joku tahtoisi sanoa hänelle, kuinka hänen on meneteltävä, niin hän seuraisi neuvoa, vaikka se olisi miten vaikeata… Mutta itse hän ei kyennyt päättämään mitään, kun velvollisuus ja omat toiveet olivat ristiriidassa keskenään — hänhän oli vain heikko, kokematon tyttö. Voi, kuinka elämä oli vaikeata…
Oli tullut jo pimeä. Pieni kuunsirppi oli kirkastunut, ja siellä täällä tuikki tähtiä taivaalla. Lyhtyjen valot kuvastuivat väreilevinä vesilätäköistä. Vaunuja ei näkynyt enää, ja Gärda läksi hitaasti astumaan kotiportilleen.
Pitkä, solakka olento, joka oli seisonut piilossa erään porttikäytävän pimennossa, riensi yht'äkkiä häntä kohden. Gärda huudahti ja vetäytyi pari askelta taaksepäin. Mutta samassa hän tunsi tulijan, ja hänen säikähdyksensä muuttui iloksi.
"Tage!" — Nuo kasvot olivat yht'äkkiä tehneet koko maailman valoisaksi hänen silmissään, ja esiinpyrkivä hymy pani hänen huulensa värisemään, — "Mistä sinä tulet — voi, kuinka minä pelästyin!"