Mitä hän sillä tarkoitti? Olihan tuskin luultavaa, että heidän tiensä enää milloinkaan kohtaisivat toisensa…
Kongstadin kartano sijaitsi korkealla tunturin rinteellä ikäänkuin pääskysenpesä. Tie, joka vei asemalta sinne koivikon halki, oli yhtämittaista ylämäkeä. Ebban oli tullut sääli pientä keltaista hevosta, joka veti kuormaansa niin raskaasti, ja hän astui jo puolitiessä maahan. Sitten hän käveli vaunujen toisella puolen ja kyytipoika toisella. Hevonen pysähtyi vähän väliä haukkaamaan ruohoa tiepuolesta, ja Ebba oli hyvillään saadessaan hengähtää ja luoda koivujen valkeiden runkojen välistä silmäyksen ihanaan laaksoon, missä joki virtasi kuusimetsien ja vihreiden niittyjen halki, ohi yksinäisten talojen ja mökkien, kadotakseen vihdoin hopeajuovana kaukaisten, ametistinsinisten tunturien väliin.
Lopuksi he saapuivat aukealle kentälle, ja talo näkyi heidän edessään uudestirakennettuna ja hohtavan valkoisena matalien, punaisiksi maalattujen ulkohuonerivien ja ruskeiden hirsiaittojen keskellä. Sitten Ebba oli oppinut erottamaan navetat ja muut karjansuojat sekä vilja- ja ruoka-aitat. Vanha, ystävällinen eukko, kartanon omistajan äiti, otti hänet vastaan, ja vaikka Ebba ei paljoakaan ymmärtänyt hänen tervehdyspuheestaan, joka lausuttiin paikkakunnan talonpoikaismurteella, tajusi hän kuitenkin helposti hyvän tarkoituksen. Hänet vietiin suureen, vilpoiseen ruokasaliin, jossa oli vaaleat, vanhanaikaiset koivuiset huonekalut. Norjan kuningasparin muotokuvat riippuivat tarjoilupöydän yläpuolella, ja ylt'ympäri oli seinillä kehyksiin pantuja kunniakirjoja eri maanviljelysnäyttelyistä. Keskellä pöytää oli isossa ruukussa punasinerviä syreenejä. Tanskassa syreenit olivat kukkineet loppuun jo aikoja sitten… Mutta Ebba tunsi omituista iloa saadessaan elää kevään uudelleen.
Koska päivällinen ei ollut valmis, tuotiin sisään kaatokannullinen makeata maitoa ja vadillinen kotonaleivottuja vohveleita, torttuja ja ruskeita piparkakkuja, jotka keskellä kesää toivat mieleen joulun. Sitä paitsi tuotiin asetilla puolukkahilloa, jossa oli erämaisen raikas maku. Ebban nauttiessa hyvällä ruokahalulla maalaista ateriaansa istui vanha eukko hymysuin katsellen häntä kirkkailla sinisillä silmillään — ja nämä silmät, jotka loistivat ryppyisissä, ahavoituneissa kasvoissa, puhuivat hänelle paljon ystävällistä ja rohkaisevaa, jota ei voitu sanoin lausua, kun Ebba ei ymmärtänyt hänen puhettaan.
Sitten hänet opastettiin huoneeseensa. Se oli ilmava ja valoisa, seinät maalatut ja huonekalusto puinen. Melkein metsätön tunturi kohosi aivan ikkunan edessä. Valkoinen tie luikerteli ylös huipulle, ja siellä täällä häämötti pieninä tummina täplinä ruskeita hirsimajoja, jotka olivat paikkakunnalle luonteenomaisia. Mutta jos Ebba katsoi hieman syrjään, näkyi laakso kaikessa hymyilevässä kauneudessaan ja hopealta hohtava joki sen pohjalla. Kehyksenä oli tuntureita, joiden aaltomaiset ääriviivat häipyivät näkymättömiin sulautuen iltapäivän taivaan kullanväriseen utuharsoon. Yhden ainoan tunturin laella oli lunta. Syvyydestä nousi kohiseva ääni hänen korviinsa — se oli kosken pauhu, joka sitten aina illoin tuuditti hänet uneen ja päivin seurasi häntä kaikkialle, minne hän menikin talon läheisyydessä. Ja koski oli vähitellen tullut hänen omien vaihtelevien mielialojensa kaiuksi. Se hymyili hänelle, kun hän oli iloinen, mutta toisin ajoin se haasteli syvällä, vakavalla äänellä puhuen elämän lyhyydestä ja kuoleman ainaisesta läheisyydestä, ja väliin se saattoi soida aivan kuin eräs miehenääni, joka oli synnyttänyt hänessä uuden, oudon kaipuun.
Vanha rouva Kongstad ja Ebba olivat tulleet hyviksi ystäviksi. He oppivat paremmin ymmärtämään toistensa puhetta, ja Ebba oli saanut jonkun verran kuulla tuon vanhan naisen elämänkohtaloista.
Hän oli syntynyt tässä kartanossa talon ainoana tyttärenä ja saanut myötäjäisikseen koko suuren maatilan. Hänen miehensä oli ollut valtiopäivämies ja, sikäli kuin Ebba saattoi ymmärtää, hyvin arvossapidetty ja kunnollinen henkilö. Heillä oli ollut kolmetoista lasta, joista kymmenen oli elossa; vanhin poika, totinen, harmaapartainen mies, hallitsi taloa isän kuoltua. Useat nuoremmat pojat ja tytöt olivat Amerikassa.
Vanha rouva Maria Kongstad otti edelleenkin osaa talouteen ja kartanon hoitoon. Seitsemästäkymmenestäkuudesta ikävuodestaan huolimatta hän oli vielä rivakka ja hilpeä ja seurasi valppaasti ympäristönsä asioita. Ebba usein ajatuksissaan vertasi häntä mummoonsa, vanhaan rouva Rönnoviin. Heissä oli kummassakin sitä lempeätä äidillisyyttä, mikä on luonteenomaista naisille, jotka ovat nähneet lapsilauman kasvavan ympärillään, ja he suhtautuivat ihmisten ajatuksiin ja tunteisiin samalla syvällä ymmärtämyksellä, joka johtui pitkän elämän kokemuksista. Mutta siihenpä yhtäläisyys loppuikin. Rouva Kongstadilla ei ollut mummon hienoa sivistystä, hänen vanhanaikaista, hieman jäykkää arvokkuuttaan, mutta sen sijaan oli maalla luonnon helmassa eletty elämä vahvistanut hänen terveyttään ja säilyttänyt hänen aistimensa virkeinä vanhuuteen asti.
Rouva Kongstad oli osoittanut Ebballe polun, joka vei kukkivan tunturiniityn poikki metsään. Tuo pieni ja pyylevä, hieman kumara eukko oli kulkenut nuoren tytön edellä varmoin ja kepein askelin ja vasta veräjällä hän oli kääntynyt taakseen ja nyökännyt, ystävälliset vanhuksenkasvot mustan silkkipäähineen kehystäminä.
"Kas siinä on veräjä. Nyt kyllä itse löydät tien."