Sitten hän oli istunut tuolilla laivan kannella hellekatoksen alla. Lämmin ja raikas ilma, laivan hiljainen tärinä ja veden kohina tuudittivat hänet raukean mielihyvän valtaan, joka sai hänet unohtamaan kaikki synkät ajatukset. Juutinrauman kummallakin puolen liukuivat Tanskan ja Ruotsin rannikot ohitse kaikessa kesäkuun vihannassa rehevyydessään huviloineen, tuulimyllyineen ja kirkkoineen, jotka vilkkuivat puuryhmien lomitse vaaleina täplinä. Kronborg kohosi ylhäisenä harmaine muureineen ja solakkoine torneineen ilman harmaanvalkeata utua kohti Helsingörin puhdastyylisten vanhain talojen edustalla, ja vastaisella rannalla sijaitsevan uudestirakennetun ja suurkaupunkimaisen Helsingborgin kruununa oli mahtava kivinen jättiläispatsas "Kärnan". Sitten tuli Marienlyst, Hellebäckin ja Hornbäckin metsät monine iloisine kesämatkamuistoineen. Sofiero ja Kullagunnarstorp kohosivat korkealla ruotsinpuolisella rannikolla. Nakkehovedin majakka toi viimeisen tervehdyksen Seelannista, ja sitten laiva sivuutti aivan läheltä Kullenin jyrkät kalliot, jotka sinersivät lämpimässä iltapäivänvalossa, Möllen talot hajallaan pitkin rinnettä kuin kourallinen valkeita kukkia.
Ebba toivoi, että joku olisi laulanut. Se olisi ollut kunniatervehdys, hymni noille kahdelle hymyilevälle ja valoisalle maalle, Seelannille ja Skånelle, jotka nyt häipyivät näköpiiriin. Mutta useimmat matkustajat näyttivät harrastavan vallan muuta kuin luonnon kauneuden ihailemista. He olivat kerääntyneet kannelle ryhmiin, joissa politikoitiin, keimailtiin, tupakoitiin tai juotiin kahvia. Muutamat saksalaiset herrasmiehet tutkivat Baedekeriä ja suunnittelivat jalkamatkoja Norjassa. Eräät tanskalaiset naiset, jotka olivat hyvin innokkaasti liehutelleet liinojansa rannikkoa kohden, heittivät vihdoin toivonsa, että Gillelejessä asuvat tuttavat huomaisivat heidät, ja asettuivat rauhassa tekemään käsitöitään. Eräs norjalainen ylioppilas haasteli pienen, yksin matkustavan kööpenhaminalaisneitosen kanssa tarjoutuen opastamaan häntä Kristianiassa.
Kaksi sievää pienokaista, poika ja tyttö, juoksenteli ja leikki kannella seuraten mielenkiinnolla matruusien liikkeitä, kun he käärivät köysiä kokoon tai katosivat salaperäisistä luukuista, jotka johtivat alas välikannelle. Ebba veti joskus luokseen jommankumman lapsista saadakseen hetkisen pitää kädessään pientä lämmintä lapsenkättä ja katsoa silmiin, jotka olivat kirkkaat kuin taivas ja meri. Hän rakasti lapsia ja kukkia ja lintuja ja iloitsi joka kerta, kun tunsi voittaneensa jonkun lapsensydämen.
Päivälliskello soi, mutta Ebba ei halunnut noudattaa sen kutsua. Hän tunsi itsensä väsyneeksi ja meni hyttiinsä, jossa laskeutui makuulle ja koetti nukkua.
Kun hän jälleen tuli kannelle, paistoi aurinko suurena, hehkuvana pallona punertavansinisen usvapilven yläpuolella, jonka alla meri välkkyi hopealta. Hän otti tuolin ja istuutui aivan lähelle laidetta. Ja uudelleen hän vaipui jonkinlaiseen horrostilaan, jossa ajatukset lepäsivät matkaten unen ja toden rajamailla. Silloin hän kuuli miehenäänen, syvän ja sointuvan äänen, joka puhui laulavaa norjankieltä. Hän kohotti päätään ja näki nuoren mieshenkilön seisovan nojaten laidetta vasten, pitkä ja voimakas vartalo piirtyen selvärajaisena kuvana iltataivasta vasten. Miehellä oli yllään harmaanruskea urheilupuku, polvihousut ja kaulaan asti napitettu takki. Pienen, pehmeän huopahatun alta hymyilivät päivettyneet kasvot tummine silmineen ja valkeine hampaineen, rohkeat ja ylväät kasvot, jotka lumosivat ihmeellisesti. Ebba tuskin huomasikaan hänen seuralaistaan, keski-ikäistä, parrakasta herraa; heidän puhelunsa oli keskeytynyt yht'äkkiä, ja nuori mies silmäili Ebbaa lämpimän ihailevin katsein, ikäänkuin suojelevasti suhtautuen hänen nuoruuteensa ja hentouteensa. Ebba karahti tulipunaiseksi kasvoiltaan ja käänsi päänsä toisaalle jääden tähystämään merelle, missä muuan vastaantuleva höyrylaiva paraikaa ajoi ohitse vetäen jäljessään savupatsasta; joka sitten leijui pilvenä tyynessä ilmassa. Hän istui kauan samassa asennossa, ja kun hän vihdoin rohkeni kääntyä, oli nuori mies jo poistunut seuralaisineen.
Mutta ääni oli kaikunut hänen unelmissaan sinä yönä, ja hän oli nähnyt edessään nuo ahavoituneet kasvot, hymyilevät ja pirteät, tummine, lämpimine silmineen.
Seuraavana aamuna hän oli jälleen tavannut miehen. Hän oli noussut makuulta laivan ollessa Hortenin laiturissa ja nähnyt ikkunasta vilahduksen kirjavista puutaloista, jotka loistivat auringonpaisteessa. Pian sen jälkeen hän seisoi kannella. Kristianian-vuonon metsäinen, kallioinen rannikko kulki ohitse sinertävän autereisena, valkoinen kirkko tai punainen huvila siellä täällä loistaen auringonpaisteessa — omituinen, ihmeellisen ihana luonto, jonka kauneus sai hänen silmänsä kyyneltymään. Leuto tuulenhenki toi muassaan vetten yli voimakasta kuusimetsän tuoksua, ja hän hengitti sitä täysin siemauksin. Samassa hän tunsi jonkun seisovan aivan takanaan, ja kääntäessään päätään hän kohtasi nuoren norjalaisen silmät. Mies kohotti pehmeätä huopahattuaan ja virkkoi soinnukkaalla äänellään: "Kaunis aamu! — Oletteko ensimmäistä kertaa Norjassa?" — Sitten heidän välillään oli sukeutunut keskustelu. Mies oli sanonut nimensä — insinööri Leif Bjerke — ja Ebba oli sanonut omansa. Ja ennen pitkää oli norjalainen insinööri, ties millä tavoin, saanut hänet kertomaan paljon itsestään — kodistaan, sairaudestaan ja sisaruksistaan sekä matkansa päämäärästä, joka oli eräs heidän kotilääkärinsä suosittelema kartano Gudbrandin-laaksossa.
"Saatte nähdä, neiti, että tulette terveeksi Norjassa", oli Leif Bjerke sanonut, ja hänen katseenpa oli ollut kuin hyväily, joka oli saanut Ebban sydämen sykkimään. Mutta itsestään ei norjalainen ollut kertonut mitään.
Sitten he lähestyivät Kristianiaa, ja insinööri Bjerke osoitti hänelle tunnetuimpia paikkoja ja rakennuksia. Ebba huomasi heti, ettei Norjan pääkaupunki ollut yhtä komea ja suurkaupunkimainen kuin Tanskan, mutta ihanat ympäristöt tekivät Kristianiaan tullessa unohtumattoman vaikutuksen.
Insinööri Bjerke auttoi häntä myös tullissa, hankki automobiilin ja saattoi itse hänet asemalle, hommasi piletin ja pakaasin — tehden kaiken niin luontevasti kuin olisi ollut hänen vanha, hyvä ystävänsä. Ja kun juna lähti asemahallista, näki Ebba hänen tummat, reippaat kasvonsa, jotka hymy kirkasti hänen heiluttaessaan hattuansa ja huutaessaan iloisesti: "Näkemiin!"