"Yksi asia meidän tulee aina muistaa", sanoi hän vihdoin lempeästi. "Niitä ihmisiä, joita me rakastamme, emme voi koskaan kadottaa. Ei elämä eikä kuolema voi heitä riistää meiltä. Muistossamme, ajatuksissamme he elävät viimeiseen hetkeemme asti. Ellei näin olisi laita, olisi hyvin raskasta elää vanhaksi ja nähdä kaikkien rakkaittensa kuolevan pois."
"Mummo kulta!" — Eva tarttui liikutettuna vanhuksen hienoon, valkoiseen käteen —. "Aina sinä saatat minut häpeämään! — Mutta nyt en valita enää. Olen iloinen taas, näethän. Pieni pilvi se vain äsken peitti hetkeksi auringon."
VIII.
Aamu-usva lepäsi vielä tuntureilla laakson toisella puolen. Korkeimmat, metsäiset huiput olivat ilmavan, sinisen harson peitossa. Mutta alempana rinteillä erottuivat peltojen ruskeat ja vihreät sarat, ja hajallaan olevien talojen liuskakivikatot välkkyivät hopealta. Syvällä laakson pohjassa luikerteli leveä joki kuljettaen pieniä tukkilauttoja myötävirtaa. Aivan asemakylän kohdalla laski siihen pienempi joki, joka saapui ylhäältä tuntureilta ja muodosti kosken. Vaahto kuvastui valkoisina pyörteinä sinivihreätä pohjaa vasten, ja putouksen ainainen kohina nousi ja laski kesäaamun hiljaisuudessa.
Ebba istui penkillä petäjikön laidassa ylhäällä tunturin rinteellä. Näköala laakson ylitse oli mahtava, melkeinpä peloittava sille, joka hänen laillaan oli tottunut tasankomaan lempeään kauneuteen. Tuonne pohjoiseen, missä joki katosi metsään ja missä tunturit tunkeutuivat niin lähekkäin, että ainoastaan kapea kullanvärinen aamusarastuksen juova näkyi niiden välistä, — sinne hän tuskin uskalsi katsoakaan.
Korkeimmalla tunturinhuipulla, joka kohosi alastomana metsäkiehkuran keskeltä, pilkoitti lunta siellä täällä, ja pieni valkoinen pilvenhattara näytti ikäänkuin lepäävän vuoren harjalla. Tuntui kuin tuo tunturi ja tuo kevyt aamupilvi olisivat lähettäneet hänelle viestin, jota hän pelkäsi. Tuo kaukainen, synkkä ja ahdas kuilu muodostui hänen ajatuksissaan manalan portiksi, ja tuo välkkyvä tunturinhuippu oli iankaikkisuuden vertauskuva. Kosken kohinakin tuntui lakkaamatta toistelevan samoja sanoja syväsointuisella virrensävelellä: "Kuolema, iankaikkisuus — kuolema, iankaikkisuus…"
Hän nousi ja lähti astumaan alaspäin pitkin polkua, joka luikerteli metsän lävitse, liukkaana varisseista kuusenneulasista. Hetken kuluttua hän saapui hauskalle aukealle, jossa havupuiden seassa kasvoi solakoita koivuja ja katajien lomissa korkeita sinisiä ukonhattuja ja palmumaisia sanajalkoja. Siellä hän heittäytyi maahan pitkäkseen ja huoahti helpotuksesta. Kosken kohina kuului tänne ainoastaan heikosti ja sekaantui puiden huminaan. Hänen ympärillään soi muitakin kesäisiä ääniä, iloisempia. Linnut livertelivät, mehiläiset ja kärpäset surisivat, ja silloin tällöin kilahti lehmänkello. Täällä hän saattoi unohtaa painostavan tuskan, joka hänet oli vallannut tunturin jylhyyttä kasvoista kasvoihin katsellessa, täällä hän tunsi olonsa tyyneksi ja turvalliseksi luonnon sulkiessa hänet suojelevaan helmaansa.
Hän oli nyt kolmatta päivää täällä Gudbrandin-laaksossa, jonne oli saapunut kesää viettämään. Ja lojuessaan huojuvien koivujen siimeksessä kaltevalla rinteellä hän palautti mieleensä kotoalähdön ja matkan vaiheet.
Hän seisoi höyrylaivan kannella laiteeseen nojaten ja katsellen rannalle, noita kaikkia kasvoja, jotka olivat kääntyneet laivaa kohti nyökäten ja tervehtien — toiset hymysuin, toiset vesissä silmin, riippuen siitä, mitenkä hyvästijättö liikutti kunkin mieltä. Ihmisjoukon takana kulki lakkaamatta automobiileja, ajurinrattaita, kuormavaunuja kiireesti edestakaisin. Ajomiesten ja lähettien huudot, hevosten hirnunta ja autojen törähdykset voittivat äänellään jäähyväissanat, joita vaihdettiin kahden puolen. Sitten kello soi kolmannen kerran, ja rantaporras vedettiin laivaan.
Muuan matruusi tuli köysineen ja työnsi Ebban syrjään, jolloin eräs lihava, vilkkaasti jutteleva herrasmies otti heti hänen paikkansa. Varpailleen kohoutuen hän näki miehen olkapään ylitse viimeisen vilahduksen rantalaiturilla seisovista omaisistaan. Hovijahtimestari näytti kovin liikutetulta, rouva hymyili täysin maltillisena — Ebba vältti hänen katsettaan — Gärda seisoi kalpeana itkettynein silmin, Oven piirteet olivat veltot ja välinpitämättömät, ja hyvänsävyinen Fleming koki peitellä "miehekästä" suruaan leikillisesti kehoittamalla Ebbaa varomaan karhuja, jotka kuljeksivat vapaina Gudbrandin-laaksossa. Sitten kajahti lähtövihellys kuin hurja, valittava huuto, ja heti sen jälkeen potkuri alkoi jyskyttää. Ebba vavahti yht'äkkiä tuntiessaan loittonevansa rannasta ja ihmisistä, joiden parissa hän oli elänyt lapsuutensa päivät. Kaikki liukui pois, ja lopulta näkyi enää vain muutamia väritäpliä päivänpaisteessa kimaltelevan vedenpinnan yläpuolella. Niin, nyt oli matkasta tullut tosi. Eikä Ebba tiennyt iloitako vai surra; hän ei tiennyt, veikö matka elämää vai kuolemaa kohti.