"Jospa isä olisi täällä, niin kaikki olisi hyvin! — Mutta ajatuksissaan hän on meidän luonamme, ja se on tärkeintä kaikesta! Kun me sen tiedämme, niin kestämme kyllä odotusajan, me kaksi."
Vanha Jack, joka tunsi, että oli tapahtunut jotain hauskaa, nousi jaloilleen ja alkoi hyppiä vimmatusti haukkuen äidin ja lapsen ympärillä, kunnes sen vanhuudenraihnaisuus aiheutti yskäpuuskan, joka päättyi kähisevään hengenahdistuskohtaukseen. Samassa tuli Kaisa täyttä vauhtia rientäen puutarhakäytävää pitkin, kuivasi märät kätensä siniruutuiseen esiliinaansa ja sieppasi lapsen pois Evalta, kauhistuneena rouvan varomattomasta kovakouraisuudesta.
Sitten hän vei pikku Vivikan mukanaan sillä verukkeella, että hänellä muka oli keittiössä hyvää velliä, johon tulee nahkakuori, jos se saa seistä. Sitä paitsi oli lapsen jo aika saada ruokaa; se oli nukkunut pitkään ja saattoi olla nälissään.
Eva istuutui valkoiseksi maalatulle puutarhapenkille, joka sijaitsi rouva Rönnovin rullatuolin vieressä. Hänen kasvojensa ilme oli muuttunut. Valtavaa iloa seurasi äkillinen vastavaikutus, ja hän istui hiljaa, huulet tuskaisen tiukasti yhteenpuristettuina.
Rouva Rönnov kumartui kysyvästi hänen puoleensa.. "Mikä nyt, pikku Eva? Miksi kävit yht'äkkiä niin totiseksi?"
"Voi, minä tulin ajatelleeksi… tulin ajatelleeksi, että siitä on jo pitkä aika, kun Bengtin kirje on lähetetty. Minä luen sitä täällä, iloisena ja onnellisena, mutta tällä välin on hänelle saattanut tapahtua jotain pahaa Amerikassa. Hän on ehkä sairaana — kenties jo…"
"Älä sano enempää", keskeytti vanha rouva melkein ankarasti. "Me ihmiset emme voi tehdä mitään mielettömämpää kuin luoda itsellemme kuviteltuja suruja. Pitäkäämme kiinni ilosta niin kauan kuin suinkin ja olkaamme kiitolliset siitä niinkuin auringosta ja keväästä. Silloin olemme paremmin varustetut ottamaan vastaan synkkiä päiviä, kun ne todella tulevat."
"Olet oikeassa, mummo. Mutta ihminen ei voi aina pitää ajatuksiaan kurissa. Itse asiassa minä en ole laisinkaan tyytymätön nykyiseen elämääni; en valita työtä enkä sitä, että täytyy olla erossa Bengtistä, sillä minä toivon ja uskon, että tämä on ainoastaan koetusaika — ja että minä kerran vielä saan olla yhdessä rakastettuni kanssa meidän omassa kodissamme. Mutta ellei minulla olisi sitä toivoa — en tiedä, kuinka silloin jaksaisin elää."
"Eikä se kohtalo kuitenkaan olisi kovempi kuin tuhansien muiden naisten, naimatonten ja leskien, joilla ei ole mitään onnea odotettavissa", sanoi rouva Rönnov. "Vaikka niinkin kävisi, että kadottaisit Bengtin — jota ei ole mitään syytä olettaa — on sinulla kuitenkin pikku tyttösi. Sinä voit elää nuoruutesi uudelleen hänen kanssaan, kun hän kasvaa isoksi. Sinä olet rikkaampi kuin moni muu."
Vanha rouva vaikeni hetkeksi. Hän istui keskellä kevään kirkkaita, väkeviä värejä mustiin puettuna ja kalpeana, nojaten rullatuolin pieluksiin, valkeassa kukkasateessa.