Aika ja välimatka unohtuivat tällä hetkellä. Hän kuuli jälleen Bengtin syväsointuisen äänen, katsoi hänen totisiin, hieman ankariin kasvoihinsa, jotka lempeä hymy väliin saattoi kirkastaa. Sen hymyn tunsi vain Eva, hänen vaimonsa.
Kirje sisälsi paljon hyvää. Bengt, joka muuten oli niin umpimielinen ja jonka oli vaikea ilmaista tunteitaan, löysi nyt yksinkertaisia ja lämpimiä sanoja tulkitessaan rakkauttansa Evaan ja pikku Vivikaan, kaipaustaan, katumustaan ja kiitollisuuttaan. Kaikki oli Amerikassa niin suurta ja hämmästyttävän uutta, kirjoitti hän, että hän tunsi itsensä mitättömäksi hiekkajyväseksi tässä äärettömässä vieraiden ihmisten erämaassa. Mutta vaikutusvaltaisten tanskalaisten ystävien suosituksesta hän oli jo saanut paikan eräässä konttorissa New Yorkissa. Palkka ei toistaiseksi ollut suuri, mutta se oli epäilemättä kohoava, jos johtaja osoittautui tyytyväiseksi häneen. Hänen tuli nyt tehdä työtä, vain työtä, toivoen sitä päivää, jolloin voisi kirjoittaa ja pyytää Evaa tulemaan tänne luomaan hänelle uuden kodin — kodin, joka keskellä tätä meluista ja levotonta vierasta kaupunkia olisi kuin pienoinen vihanta ja rauhallinen Tanska.
"Taisit saada hyviä uutisia?" kysyi vanha, rouva, kun Eva kohtasi hänen katseensa taitettuaan kirjeen kokoon ja pantuaan sen takaisin kuoreen.
"Niin sainkin, kaikki kuulostaa oikein hyvältä! — Bengt on jo saanut paikan New Yorkissa. Mutta lue itse, mummo."
Rouva Rönnov ojensi torjuvasti kätensä ja ravisti hymyillen päätään, niin että myssyn nauhat tutisivat.
"Ei, ei, rakas lapsi — mitä aviopuolisot uskovat toisilleen, siihen ei syrjäisten pidä puuttuman. Minä näen silmistäsi, että kaikki on niinkuin pitääkin teidän kahden välillä, — ja enempää minun ei tarvitsekaan tietää."
Eva pisti päänsä lapsenvaunujen kuomin alle. Pikku Vivika oli herännyt ja katsoa tuijotti suurin, avoimin silmin kirsikkapuun valkeita kukkia, ikäänkuin kummastellen kevään ihmeitä, jotka hän nyt ensi kerran kykeni tajuamaan.
Yksi noista valkeista kukista oli pudonnut vaunuihin hänen peitteelleen, ja pienokainen tarttui siihen innokkaasti palleroisella kädellään ja olisi työntänyt sen suuhunsa, ellei Eva olisi estänyt.
"Hyi, älä sinä syö kauniita kukkasia. Kuka nyt on semmoinen materialisti! Kaikki suuhun vain… Kuuleppas, Viva, oma pieni suloinen linnunpoikaseni, minä tuon sinulle terveisiä isältäsi!"
Hän otti syliinsä pikku tytön, joka oli vielä unen jäljeltä raukea ja lämmin, tanssi hänen kanssaan ympäri pihamaata kuohuilevan ilon vallassa ja kohotti hänet lopuksi korkealle sinistä taivasta kohti kirsikkapuun valkeiden terälehtien sadellessa heidän päällensä.