Mummo nyökkäsi ääneti. Hän näki, että työ teki Evalle hyvää, eikä sen vuoksi tahtonut panna esteitä hänen tielleen. Mutta itsekseen hän ajatteli, että vanhan ajan kelvollinen perheenemäntä kykenisi kyllä myöskin ansaitsemaan leipänsä, jos niikseen tulisi.
Konsuli Valeurin lähdöstä oli kulunut jo niin pitkä aika, että Eva saattoi odottaa tietoja häneltä. Joka päivä tullessaan koulusta kotiin hän kysyi sanattomalla katseella Kaisalta ja rouva Rönnovilta: "Onko minulle tullut kirjettä?" Mutta tähän asti he olivat vastanneet ainoastaan päänpudistuksella. Silloin Eva aina huokasi ja ryhtyi uudelleen kantamaan kaipuun ja epätietoisuuden taakkaa, kunnes uuden aamun keralla syntyi uusi toivo.
Mummo, joka istui paikallaan kuusien alla, huomasi veräjän aukeavan. Eva saapui kulkien käytävää pitkin. Hän ei enää ollut entinen hieno, nuori rouva, joka tarkoin noudatti kaikkia muodin vaatimuksia ja jonka koko olemuksessa ilmeni rikkauden huolettomuus. Hänen käyntinsä oli tullut raskaammaksi, ryhtinsä vaatimattomammaksi. Yksinkertaisessa valkeassa puserossaan ja tummassa hameessaan, jossa oli maantien pölyä, hän näytti siltä, miksi oli tullutkin — työtätekevältä naiselta, joka palaa kotiin väsyneenä päivän vaivoista.
Mutta tänään häntä vartosi ilo. Se oli saapunut neliskulmaisen, valkean kirjekuoren sisässä, jonka punatakkinen kirjeenkantaja oli tuonut välinpitämättömän näköisenä. Eihän miehellä ollut aavistusta siitä, millä kaipauksella ja levottomuudella tuota pientä paperipalasta odotettiin harmaassa talossa.
Mummo kohotti kirjettä vapisevalla kädellään, ja naururypyt muodostivat verkon hänen vanhoille, ystävällisille kasvoilleen.
"Onko minulle tullut kirje?" — Ilosta huudahtaen Eva pudotti koulukirjat kädestään nurmikolle, ikäänkuin yht'äkkiä karistaen päältään työn painon. — "Onhan se Bengtiltä? — Voi, mummo, ethän vain narraa minua?"
Mutta samassa hänellä oli jo kirje kädessään, ja yksi ainoa silmäys tuttuun käsialaan sai hänet vakuutetuksi siitä, ettei toivo tällä kertaa ollut pettänyt.
"Jumalan kiitos!" — Hän hengähti helpotuksesta ja painoi kirjeen nopeasti huulilleen, ennenkuin avasi sen. "Sinähän unohdat tervehtiä Vivikaa", sanoi mummo hieman nyrpeästi.
"Sen hän saa suoda anteeksi." — Evalla oli kasvoissaan nuorekas, onnellinen ilme, kun hän kohotti silmänsä kirjeestä, josta oli ehtinyt lukea Bengtin ensimmäiset, rakkautta uhkuvat sanat. — "Tänään hänen isänsä on ensi sijalla."
Ja hän jatkoi lukemistaan; hänen vapisevat kätensä pitelivät valkoista paperia aivan silmien edessä, ikäänkuin hän siten olisi päässyt lähemmäksi kirjeen kirjoittajaa.