"Voi ei, mamma, ei sitä — ei ainakaan sitä!"
VII.
Eräänä toukokuunpäivänä rouva Rönnovin rullatuoli siirrettiin ulos puutarhaan, jossa kuusipensaikko loi varjoaan päivänpaisteiselle, bellis-kukkia kasvavalle pihamaalle.
Hän istui silmät ummessa tuntien tuulen ja auringon hyväilyn kasvoillaan ja käsillään. Lintujen laulu ja piipitys soi taukoamatta kaikista puutarhan puista ja pensaista ja ulkoa puistokujan korkeista lehmuksista. Naapuritalon pihalla kaakatti joku kana touhuten ja laverrellen, ikäänkuin kutsuakseen koko tarhan kanat katsomaan ihmetyötä, jonka se kohta aikoi tehdä. Muuten vallitsi kaikkialla rauha ja hiljaisuus — lämmin ja leppeä hiljaisuus, joka tuuditti lepoon kaikki ristiriitaiset ajatukset.
Kun vanha rouva jälleen aukaisi silmänsä, osui hänen katseensa kahteen kauniiseen puuhun, jotka kasvoivat pensasaidan vieressä. Toinen oli nuori solkikoivu, jonka hennot, vastapuhjenneet lehdet lepattivat tuulessa luoden sinertäviä varjotäpliä valkealle rungolle; toinen oli kirsikkapuu, jonka kukat helottivat pieninä vihkoina ruskeilla oksilla houkutellen luokseen loppumattomasti mehiläisiä ja perhosia. Kumpikin puu oli kauneuden ilmestysmuoto. Hiekoitetun käytävän reunoilla kasvoi nurmikaistaleen takana rivi kevätkukkia, jotka ovat ihmisille rakkaimmat siksi, että ne nousevat ikäänkuin merkkeinä elämän heräämisestä pitkän talven mentyä. Hyasinttien raskaat, vaaleansiniset ja punertavat kukkatertut liittyivät pehmeänä sävelenä tulpaanien ja keltanarsissien räikeihin värifanfaareihin. Mutta vanha rouva piti miltei eniten vaatimattomista, tummapukuisista kultaesikoista. Se kukka johti hänen ajatuksensa parin ihmisiän takaiseen aikaan, jolloin hän oli ollut lapsi vanhempainsa puutarhassa. Hän oli arvatenkin jonakuna päivänä pitänyt pienissä lämpimissä käsissään kultaesikkoa ja katsonut kukan terälehtien tummanpunaisen sametin ympäröimään kultaiseen kupuun, ja silloin oli kauneudenilo ensi kerran herännyt hänen lapsensielussaan. Ja vuosien vieriessä keväästä talveen, hänen oman elämänsä pitkän vaelluksen kestäessä tämä kauneudenilo oli yhä kehittynyt ja ollut hänelle pettämättömän onnen ja luonnonymmärtämyksen lähteenä.
Rouva Rönnov saattoi usein olla väsynyt ja kaivata sitä lepoa, jota ei mikään häiritse. Mutta joka kerta, kun kevät jälleen saapui, hän oli kuitenkin kiitollinen, että oli saanut vielä nähdä sen. Olihan joka linnulla oma äänensä, jokaisella puhkeavalla lehdellä ja kukalla oma kauneutensa. Ja tästä vaihtelevasta moninaisuudesta syntyi vihdoin kesän suuri, täydellinen sopusointu.
Tänä keväänä vanha rouva ei ollut puutarhassa yksin. Vähän matkan päässä hänen tuolistaan olivat lapsenvaunut, joissa pikku Vivika nukkui kohotetun kuomin alla, lämmöstä punoittavin poskin ja pieniä hikihelmiä ohimojen hienolla iholla, jolle silkinpehmoiset vaaleat kiharat valuivat valkoisen myssyn alta. Pikku Vivika oli hänkin kuin taimi, joka kehittyi päivä päivältä raittiissa ilmassa ja auringonpaisteessa. Lapsi oli koko talon keskuksena. Mummon kasvoille tuli lempein hymy, kun pikkutyttö kurotti kätensä häntä kohden. Kaisa tunsi tukahdutettujen äidintunteiden liikahtelevan vanhassa tytönsydämessään, kun katseli Vivikaa, ja Jack oli voittanut mustasukkaisuutensa ja makaili nyt vartijana lapsenvaunujen vieressä valmiina karkaamaan pystyyn ja näyttämään viheliäisiä hampaanjäännöksiään kiukkuisesti muristen, jos joku syrjäinen tohti lähestyä nukkuvaa pikku prinsessaa.
Kaisa, joka pesi lapsenvaatteita ja ripusti niitä kuivamaan puutarhan etäisimpään kolkkaan, riensi vähän väliä sormet vettä valuen ja hame ylös käännettynä katsomaan, oliko pienokainen herännyt ja ruoan tarpeessa tai oliko aurinko siirtynyt niin, että se paistoi nukkujaa silmiin. Talouden suurennuttua oli neiti Borelius saanut työtä lisää toisen verran, mutta hän ei valittanut. Päinvastoin hän tuskin ihmeeksikään enää koskaan vastasi äreästi tai oli vihaisen näköinen. Hän saattoi työssään hyräillä särkyneellä äänellään vanhoja, puolittain unohtuneita lastenlauluja, jotka yht'äkkiä juolahtivat hänen mieleensä, ja luullessaan, ettei kukaan häntä huomannut, hän luopui opitusta tanskankielestään ja haasteli ääneen pikku Vivikalle leveätä Skånen-ruotsiaan.
Eva oli enimmäkseen poissa kaiket päivät. Hän oli saanut paikan huvilayhdyskunnan koulussa, jossa hän opetti kieliä ja eläinoppia. Iltapäivisin hän korjaili vihkoja tai antoi yksityistunteja. Hän piti kunnia-asianaan ansaita niin paljon, että saattoi joka kuukausi maksaa rouva Rönnoville pienen korvauksen omasta ja lapsen elatuksesta.
"Näetkös, mummo, nyt minulla on hyötyä ylioppilastutkinnostani", oli hänellä tapana sanoa.