Tulija oli Leif Bjerke. Ebba oli heti tuntenut hänet.
Hän kääntyi ja nähdessään Ebban astui oitis häntä vastaan kädet ojennettuina ja kasvot hymystä loistaen.
"Tekö siinä todellakin olette, neiti! Minä tuskin tunsin teitä enää. Norja on tehnyt ihmeitä, tehän näytätte vallan terveeltä."
Hän sulki yhteen ainoaan lämpimään katseeseen Ebban kokonaan, punastuvista kasvoista ja kullankeltaisista hiuksista pieneen jalkaan asti, joka pisti esiin hameen alta. Hämmennyksissään Ebba ojensi hänelle vasemman kätensä; oikeassa hänellä oli kirjava kimppu metsäkukkia.
"Insinööri Bjerke", sopersi hän.
"Hauska kuulla, ettette ole unohtanut nimeäni", sanoi norjalainen hilpeästi. "Ja kiitos siitä, että ojensitte minulle vasemman kätenne; sehän se tulee sydämestä."
"Ai, anteeksi, se oli erehdys…" Ebba meni yhä enemmän hämilleen.
"Ei, älkää sanoko niin! — Vastatkaa mieluummin" — sanoi hän katsoen tyttöä rohkeasti silmiin — "ettekö ole hiukan kiitollinen siitä, että olen tullut tänne ylös saadakseni tietää, onko teidän hyvä olla täällä Norjassa?"
Ebba painoi silmänsä alas. Hän koetti ujosti irroittaa kätensä, mutta Leif Bjerke piti siitä lujasti kiinni lämpimällä ja varmalla otteella.
"Olkaa nyt kiltti", pyysi hän hiljaa. "Antakaa minulle ystävällinen vastaus."