Ebba istuutuu hetkeksi tienviereen, nuokkuvien sinikellojen ja hajuheinän sekaan, ja katselee ympärilleen. Tuolla on Kongstadin kartano hohtavan valkoisena punaisten ulkohuonerakennusten keskellä, taustana koivikon mehevä vihreys. Metsän takana kohoavilla tuntureilla leijailee vielä sadeusva. Mutta se haihtuu pian, ja tunturit saavat tumman orvokinvärin.
Ebban pään päällä on taivas pilvetön ja leivoset laulavat.
Hetken kuluttua hän nousee jatkamaan matkaansa.
Tuolla on muutamia taloja rinteellä tien alapuolella. Ne ovat harmaanruskeita ja maalaamattomia, puuaine on tummunut sateissa ja tuulissa. Viistoine seinineen ja luhistuneine kattoineen ne tekevät köyhän ja rappeutuneen vaikutuksen. Mutta silmääkiehtovan kauniita ne ovat! Useat niistä ovat turvekattoisia, ja keltaiset kukat pistävät esiin harmaiden jäkälien ja sametinpehmoisen sammalen keskeltä. Aidalle on ripustettu kirjavia vaatteita kuivamaan, vaalea savupatsas nousee katto torvesta sinisiä tuntureita kohden, ja ovesta astuu ulos keltatukkainen tyttö, varjostaa silmiänsä käsillään ja tähystää ylös pilviin.
Sitten tie tekee jälleen mutkan ja kylä katoaa näkyvistä.
Vuori käy alastomaksi. Kallionkoloissa kasvaa niukalti ruohoa erilaisten jäkälien seassa. Vilpoinen viima puhaltaa täällä ylhäällä. Tunturin tuuli — mistä nuo sanat johtuivat hänen mieleensä?
Mutta nyt Ebba näkee uusia huippuja kohoavan sen tunturikiehkuran takana, joka tavallisesti kehystää hänen näköpiiriänsä. Hän huudahtaa ihastuksesta. Kuinka hohtavan valkoisia ne ovat! Ne ovat Jotunheimenin jättiläiset, jotka näyttäytyvät pilviverho ylimpien huippujensa peitteenä. Loistavan kaunis näky! Ne eivät ole niinkuin matalammat tunturit lystikkäitä noitaukkoja, jotka ottavat osaa pieniin ihmiskohtaloihin, — ei, ne ovat taivaan etuvartijoita, jotka seisovat suuren, valkoisen valtaistuimen juurella…
Nyt hän ei enää halunnut mennä edemmäksi. Hän tahtoi kiinnittää tämän näyn muistiinsa.
Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli istunut siinä silmät luotuina noihin valkoisiin huippuihin, jotka vuoroin säihkyivät auringonpaisteessa, vuoroin tummentuivat sumusta. Kenties tunnin, kenties kaksi. Mutta noustessaan hän tunsi olleensa kauniimmassa ja ihanammassa kirkossa kuin konsanaan ihmisten rakentama voi olla. Alasmeno kävi nopeasti. Kylän läheisyydessä hän kohtasi kaksi pientä paljasjalkaista lasta, jotka ajoivat edellään porsaslaumaa. Pari porsasta lähestyi Ebbaa ja nuuski hänen hamettaan. Ebba nauroi hilpeästi. "Nöh, nöh, mitä te minusta tahdotte?" Ja hän työnsi porsaat syrjään orjantappuranoksalla, joka hänellä oli kädessään. Hymy levisi lasten totisille kasvoille, kun he silmät suurina katselivat kauniin vieraan neidin jälkeen.
Saapuessaan pihalle punaposkisena, vaalea tukka sädekehänä loistaen lakin alta, Ebba näki rattaiden pysähtyvän portille. Nuori, tummatukkainen herrasmies hyppäsi maahan, ruskeassa puvussa ja pehmeä huopahattu päässä. Vavahdus kävi läpi Ebban ruumiin, ja hän jäi seisomaan liikkumattomana.