Ebban kasvot olivat totiset hänen astuessaan leivintuvasta ulos. Hän oli nähnyt uuden puolen elämästä ja saanut ihmeellisiä ongelmia mietittäväkseen.
Elämä — se oli muutamille nautintojen ja huvitusten tavoittelua, toisille raskasta työtä ja raatamista. Rahasumma, joka hänen kodissaan pantiin yksiin ainoihin päivälliskutsuihin, olisi ollut näille ihmisille kokonainen omaisuus. Mikä huutava vääryys!
Vielä ei hänellä itsellään ollut paljoa rahoja, mutta jos hän joskus tulisi siihen asemaan, että omaisi mahtia ja vaikutusvaltaa — silloin hän toki ei unohtaisi milloinkaan, että hänelläkin oli velvollisuuksia.
Ulos tultuaan hän nyökkäsi hyvästiksi vanhalle rouva Kongstadille ja jatkoi miettiväisenä kävelyään.
Mutkitteleva polku johti ränstyneen mökin ohitse, jonka vieressä villikaalin harmaan vihertävät kukat helottivat myrkyllisinä ruskeata seinää vasten. Ebba tiesi hyvin, että tätä kasvia oli ennen muinoin käytetty taikakeinona ja että kansa uskoi sillä olevan tuhoatuottavan voiman. Se ei lakastunut samalla tavalla kuin muut kasvit — kuolleet kukat viruivat polulla jäykkinä ja kovina kuin kuivettuneet luurangot.
Puron kohina alkoi kuulua lähempää. Vielä yksi polun mutka, ja sitten Ebba seisoi sillalla, joka vei putouksen ylitse. Pieni, hilpeä ja vallaton joki tuli ylhäältä tunturilta ja murtautui läpi rotkon, jossa hienot sanajalat ryömivät esiin kallionkoloista ja koivu kallistui niin syvään, että sen äärimmäiset oksat hipoivat kirkasta vedenpintaa. Puro hyppeli iloisesti kivien yli, pyöritti ohimennessään paria myllynratastakin tehdäkseen edes hiukkasen hyötyä ja kokosi vihdoin voimansa kuohuvaksi koskeksi, ennenkuin talttui tasaiseksi suvannoksi, joka tyynenä kulki vihreiden niittymaiden halki yhtyäkseen laakson pohjalla virtaavaan leveään jokeen. Kas, kuinka vesi välkkyi auringonpaisteessa miljoonien pikku helmien lailla ja vaahto säteili sateenkaaren väreissä tummaa kalliotaustaa vasten. Pieni, vallaton, hilpeä koski, kuinka olen koskaan saattanut luulla sinun laulavan surullisia lauluja kuolemasta ja iankaikkisuudesta?
Tipahti pari sadepisaraa, ja Ebba oli jo vähällä kääntyä takaisin. Mutta pilvien kulusta hän näki, että sadekuuro painui laakson ylitse. Vastapäiset suuret metsät vetivät aina sateen puoleensa.
Vähän matkaa sillan alapuolella tie haaraantui kahtia. Toinen haara vei laaksoon ohi kirkkomaan valkeiden ristien, toinen luikerteli ylös tunturille. Tämän jälkimmäisen tien Ebba näki joka päivä huoneensa ikkunasta, mutta hän ei vielä ollut koettanut kulkea sitä.
Tunturi on täällä metsätöntä. Karu kangas, joka loistaa kukista kirjavana, ulottuu ylöspäin niin pitkälle kuin silmä kantaa. Alhaalla syvyydessä on laakso auringonpaisteisena. Kukko kiekuu jossakin kaukaisessa talossa.
Ja tie kohoaa yhä ylemmäksi.