Ebba vaikeni. Leif Bjerken luonteessa oli jotain kovaa, joka loukkasi häntä toisinaan. Hän ei säälinyt vanhuksia ja köyhiä — eikä myöskään eläimiä. Ebban teki pahaa, kun hän ajatteli tätä. Tahtomattaan hän katsahti kandidaatti Jonssoniin, joka istui pöydän toisella puolella keskustellen vaaleaverisen bergeniläisen neidin, Ågot Strömin kanssa. Hän oli kuullut, että kandidaatti Jonsson harjoitti loma-aikoinaan innokkaasti hyväntekeväisyyttä Kristianian köyhäinkortteleissa. Semmoiselle insinööri Bjerke vain hymähtäisi pilkallisesti.
Mutta samassa Leif Bjerke kumartui Ebban puoleen ikäänkuin arvaten hänen ajatuksensa, ja sitten hän oli aterian loppuajan niin lumoavan rakastettava, että Ebba tunsi uudelleen olevansa avuton vanki nuoren lempensä ja voimakkaan Leif Bjerken pauloissa. Pöydästä noustessaan hän oli kiihtynyt ja punaposkinen, ja hänen sydämensä tykytti rajusti ja levottomasti ikäänkuin huumeessa. Eteiseen päästyään hän seisoi hetkisen hiljaa silmät ummessa ja kysyi itseltään äkisti kauhistuen, miten hänen laitansa oli.
Voimakkaalla ponnistuksella hän hillitsi itsensä. Asemalle oli pitkä matka, eikä aikaa ollut hukattava, jos mieli ehtiä junaan. Hänen täytyi mennä ylös noutamaan hattunsa.
Silloin hän muisti jättäneensä edellisenä päivänä hansikkaansa toisen kerroksen "salin" pöydälle. Parilla harppauksella hän riensi ylös. Ovi oli auki, ja hän kuuli ääniä sisältä. Tohtorinna Vinge puheli telegrafistin, neiti Brunin kanssa.
Yht'äkkiä Ebbasta tuntui, kuin hän olisi kuullut insinööri Bjerken nimen lausuttavan, ja hän pysähtyi vaistomaisesti oven ulkopuolelle portaiden päähän.
"Se tapahtui meillä Valdersissa", kuuli hän rouva Vingen sanovan. Sukkapuikot kilahtelivat, ja Ebba saattoi kuvailla mielessään, että tohtorinnan sävyisät, ystävälliset kasvot painuivat vaitiolon aikana työn puoleen. "Tästä kesästä neljä vuotta sitten. Tyttö oli vaalea ja kaunis, henkikirjurin tytär Smålenenestä. He olivat yhdessä myöhään ja varhain, ja heistä kerrottiin jos jonkinlaista. Sitten mies kyllä kirjoitti ja tahtoi purkaa välit, mutta asiat olivat menneet jo liian pitkälle, ja tytön isä pakotti hänet naimisiin. Heillä on pieni poika, mutta mies ei piittaa mitään vaimostaan eikä lapsestaan."
"Ovatko he erossa sitten?" kysyi neiti Brun korkealla, laulavalla äänellään.
"Eivät minun tietääkseni. Mies pysyttelee vain poissa heidän luotaan ja pitää hauskaa parhaansa mukaan. Näettehän kuinka hän täälläkin liehittelee tyttöjä, etenkin…"
Ebba oli seissyt ja kuunnellut jähmettyneenä, jääkylmänä sydänjuuria myöten. Mutta nyt hän ei tahtonut kuulla enempää. Hämärä kauhu varoitti häntä siitä, mikä tuleva oli. Ja hän riensi suoraa päätä huoneeseen vilkaisematta naisiin, joiden keskustelu katkesi äkkiä. Kauhuissaan he kuiskasivat hänen takanaan; "Mahtoiko hän kuulla?" Ebba ei kääntänyt päätään, otti vain hansikkaansa ja juoksi huoneeseensa, joka oli aivan katonharjan alla.
Koneellisesti hän pani hatun päähänsä, kiinnitti sen kahdella pitkällä neulalla ja pisti rahakukkaron taskuunsa. Hänestä tuntui, kuin jotakin hänen sisässään olisi särkynyt. Ajatuksissaan hän toisti lakkaamatta: kiireesti, juna lähtee kohta. Se oli ainoa ajatus, josta hän koetti pitää kiinni.