Mutta kun hän astui portaita alas, valtasi hänet yhtäkkiä vapauttava tietoisuus: hän on varmasti kuullut väärin! Eivät he tietenkään puhuneet insinööri Bjerkestä. Olihan kartanossa useita herroja. Insinööri Bjerke oli aivan liian nuori, enintään viiden- tai kuudenkolmatta. Mahdotonta, että hän olisi voinut olla neljä vuotta naimisissa! Ei, tässä oli aivan varmasti väärinkäsitys.
Puna palasi hitaasti Ebban poskille. Mutta matkalla, kun he kävelivät asemalle, hän oli hiljainen ja vaitelias, eikä Leif Bjerke käsittänyt hänen muuttumisensa syytä.
He eivät olleet vielä pitkällekään kulkeneet junassa, kun maiseman luonne muuttui perin pohjin. Leveä, hedelmällinen laakso viljelysmaineen ja hyvinrakennettuine taloineen katosi heidän taakseen. Tie sukelsi ahtaaseen rotkoon, jonka Ebba oli nähnyt näköalapenkiltä ylhäältä metsänlaidasta. Tunturit kohosivat jyrkkinä molemmin puolin, joko aivan paljaina tai harvan kuusimetsän verhoamina. Laakso kapeni kapenemistaan, ja ratalinja kulki pitkin sinivihreän, valkovaahtoisen joen vartta. Yksinäisiä mökkejä kyhjötti korkealla rinteellä, missä ne saivat osakseen hiukan auringonvaloa, jonka tunturit muuten pidättivät poissa.
Yht'äkkiä Ebba tunsi insinööri Bjerken käden olkapäällään, ja hänen tummat, eloisat kasvonsa tulivat aivan lähelle häntä.
"Katsokaa, neiti, tuonne ylös kalliolle — Björnsonin profiili! Ettekö erota selvästi hänen tukkaansa ja isoa nenäänsä? Hämmästyttävä yhdennäköisyys, eikö totta?"
Ebba käänsi päätään ja seurasi hänen katseensa suuntaa. Mutta hän ei voinut havaita yhdennäköisyyttä; hän näki vain kulmikkaan ja sumuisen, harmaan tunturin, joka kuvastui sinistä kesätaivasta vasten.
Vähän matkan päässä oli aivan alhaalla joen rannalla skotlantilaisen soturin muistomerkki. Ebba muisti lukeneensa koulussa runon herra Sinclairista, joka purjehti "meren suolaisen taa", ja hän ajatteli, että mahtoi olla raskasta kuolla kaukana kodistaan ja rakkaimmistaan tämän uhkaavan ja jylhän luonnon keskellä.
Juna pysähtyi asemalle. Insinööri Bjerke hypähti ensimmäisenä maahan ja seisoi käsi ojossa asemasillalla, mutta Ebba ei ollut huomaavinaan sitä, vaan otti vastaan kandidaatti Jonssonin avun. Sanat, jotka hän oli tänään kuullut, olivat jättäneet hänen mieleensä epäluulon, joka sai hänet vetäytymään erilleen Leif Bjerkestä. Ja kuitenkin oli niin vaikeata nähdä hänen katseensa synkistyvän pettymyksestä ja vihasta. Ebba liittyi muutamien nuorten norjalaistyttöjen joukkoon ja kulki heidän seurassaan edellä kirkkoon.
Pieni asemarakennus oli aivan puristuksissa tunturien välissä ikäänkuin jättiläiskattilan pohjalla. Jokikin oli tältä kohtaa melkein ummessa ja laajeni kallioiden juurella kylmäksi, lasinvihreäksi tunturijärveksi.
Ylhäällä pohjoisessa loisti pari lumihuippua ikäänkuin seisten matalampien vuorten kupeilla hartioilla. Melkein kaikki talot olivat kerääntyneet yhdeksi ryhmäksi rinteelle, missä ne kyhjöttivät kuin päivää paistattava lammaslauma, köyhinä ja harmahtavina kuin kallio, jolle ne olivat rakennetut. Vanha, tummentunut puukirkko valkoisine ikkunakehyksineen soveltui hyvin ympäristöön. Pienenä ja vähäpätöisenä se kohosi laaksonpohjasta ikäänkuin mietiskelevän, raskasmielisen uskon vertauskuvana. Suippo torni koetti nousta korkeuteen ja vetää ajatukset ja katseet mukaansa, mutta kaikki ihmiskätten työ tuntui heikolta ja mitättömältä luonnon valtavan suuruuden rinnalla. Seutu oli kukista köyhää. Vain siellä täällä versoi kallionkoloissa matalia yrttejä.