He astuivat läpi pienen kirkkotarhan, missä mustat puuristit osoittivat huonostihoidettuja hautoja. Siellä ei ollut tietä eikä istutuksia. Ruoho kasvoi rehevänä ja levitti heleänvihreän verhonsa unohdettujen vainajien ylitse.
Sisällä kirkossa oli vilpoista ja hämärää. Ebban silmät, jotka voimakas auringonpaiste ulkona oli häikäissyt, alkoivat vasta vähitellen erottaa kirkon sisustan yksityiskohtia. Alttaritaulu ja saarnastuoli olivat veistettyä puuta ja maalatut räikeillä väreillä entisaikain lapsellisen taidekäsityksen mukaan. Seinillä riippui pari mustunutta raamatunaiheista maalausta — lahjoja pitäjäläisiltä, jotka ehkä pari vuosisataa sitten olivat antaneet ne kirkolle kiitollisuuden osoitukseksi jonkun rukouksen kuulluksi-tulemisesta.
Kirkkoväkeä ei ollut paljoa. Vanhoja enimmäkseen: pieniä, käpristyneitä, ryppykasvoisia eukkoja, mustat silkkihuivit päässä, ja valkohapsisia ukkoja, joiden tihruiset silmät tirkistelivät tuuheiden kulmakarvain alta.
Pappi nousi juuri saarnastuoliin, pieni ja pyylevä mies, kankea poimukaulus [Norjalaisilla, papeilla on "liperien" asemesta poimutettu valkoinen kaulus] ikäänkuin reunuksena lihavien poskien ympärillä.
Ebba ei paljoa kuullut hänen yksitoikkoisesta saarnastaan. Leif Bjerke oli raivannut itselleen tien hänen luokseen, niin pian kuin he olivat saapuneet kirkkoon, ja istui nyt hänen vieressään maalaamattomalla puupenkillä. Ebban oli aivan mahdoton, koettipa kuinka hyvänsä, pitää ajatuksiaan koossa ja kuunnella papin sanoja tai ylentää sydämensä vanhojen, vakavien virrensävelten leveille siiville. Hänen mietteensä eivät päässeet pitemmälle kuin nuoreen mieheen, joka istui hänen sivullaan tumma pää hieman kumarassa auringonpaisteen hivellessä ohimoa ja untuvaista poskea. Ebban teki melkein vastustamattomasti mieli hiljaa ja varovasti hipaista kädellään tuota poskea — yhden ainoan kerran vain. Ja kun Leif Bjerken sointuva malmiääni yhtyi virteen, sykähti Ebban sydän samalla tavoin kuin silloin, kun hän ensi kerran oli kuullut tuon äänen.
Saarnan jälkeen toimitettiin kirkossa lapsenkaste. Kaksi totista, arvokasta talonemäntää parhaissa pyhäpukimissaan astui alttarin luo. Nuoremmalla oli sylissään pieni, pitseillä ja ruusunpunanauhaisella myssyllä koristettu valkoinen käärö. Heti sen jälkeen nousi eräästä penkistä kolme miestä, jotka asettuivat kummeiksi naisten ja lapsen taakse.
Ebba unohti hetkeksi Leifin läheisyyden katsellessaan pikkupoikaa, joka huitoi pienillä nyrkeillään tavoitellen papin kaljua päätä. Liikutetun tarkkaavaisena hän seurasi kastetoimitusta. Äiti aukaisi ruusunpunaiset myssynnauhat. Pappi otti vettä kouraansa ja valoi sitä lapsen vaaleille hiuksille.
"Minä kastan sinut, Reidar…" Leif liikahti äkkiä, niin että Ebban katse kääntyi häneen päin. Hän oli tullut kalmankalpeaksi, ja hänen toinen kätensä puristi kouristuksentapaisesti penkin kulmaa. Otsa rypyssä hän tuijotti vastakastettuun pienokaiseen, joka ei ollut hyvillään kylmästä vedestä ja sen vuoksi alkoi parkua täyttä kurkkua.
Äiti kietoi huivin pikku Reidarin päähän ja hyssytteli lasta hellästi sylissään, kunnes se rauhoittui, ja papin ääni kuului jälleen ylinnä, kun hän luki loppurukousta, johon lukkari asianomaisissa kohdissa liitti matalaäänisen aamenensa.
Kun jumalanpalvelus päättyi ja seurakunta astui ulos kirkosta, oli insinööri Bjerke jo saanut takaisin tyyneytensä. Hän oli vain hiukan kalpeampi tavallistaan, ja silmät paloivat tummina tehden katseen epävarmaksi. Hän ei enää hakenut Ebban seuraa, vaan jutteli ääneen ja vilkkaasti vaalean neiti Strömin kanssa, joka ilomielin käytti hyväkseen tilaisuutta kiihoittaakseen kandidaatti Jonssonin harrastusta.