* * * * *
Illalla he istuivat "pirtissä", tilavassa, hauskassa huoneessa, josta aukeni näköala järvelle. Ikkunoiden edessä riippuivat kirjavanväriset kotikutoiset verhot. Ylt'ympäri oli mukavia korituoleja, ja iloinen pystyvalkea räiskyi ja loimusi avoimessa takassa.
Vieraat olivat kokoontuneet lieden ympärille. Siinä oli voimakkaita, ahavoituneita miehiä urheilupuvuissa ja sääryksissä ja nuoria naisia, joilla oli vaaleat puserot ja lyhyet hameet, toisilla miesten tapaan polvihousut. Englanninkieli sekaantui usein skandinaavisiin kieliin. Takkatuli heitti huoneen puolihämärään haaveellista, häilyvää valoa, joka silloin tällöin hipaisi hienoa naisenprofiilia, seurasi olkapään pyöreyttä tai valoi kultaista hohdetta vaaleakutrisen pään ympärille. Valkoiset hampaat ja kirkkaat silmät välkkyivät ruskeista kasvoista. Ulkona oli noussut myrsky. Rajut tuulenpuuskat viuhuivat tunturien välissä synnyttäen kaiun, joka muistutti kumeata, kaukaista ukkosenjyrinää. Ovet ja ikkunat paukkuivat tuulessa.
Leif ja Ebba istuivat vierekkäin matalalla puisella lavitsalla, joka oli koristettu leikkauksilla. Leif oli hämärän turvissa tarttunut Ebban käteen ja pujotellut sormensa hänen sormiensa lomiin. Vaikka huone oli täynnä ihmisiä, elivät he kahdenkesken omassa maailmassaan, ja vieraiden äänten sorina heidän ympärillään merkitsi heille vielä vähemmän kuin myrskyn laulu.
Silloin ovi avautui, ja vilkkaan puhelun äkillinen katkeaminen osoitti, että oli saapunut uusia vieraita.
Ebba näki samassa, että Leifin kasvojen ilme oli muuttunut, käynyt kovaksi ja jännittyneeksi. Hän tempasi äkkiä kätensä Ebban kädestä ja nousi seisomaan katsellen ympärilleen levottomasti pälyilevin silmin, ikäänkuin etsien pakotietä. Mutta se oli jo myöhäistä. Sama keski-ikäinen, parrakas herra, jonka Ebba oli nähnyt laivassa, astui Leifiä kohden ja ojensi hänelle kätensä iloisen hämmästyksen vallassa. "Terve, sinäkö täällä! Ajatteles, että tapasimme toisemme täällä Jotunheimenissä! Voin sanoa terveisiä vaimoltasi ja pojalta. Kävin äskettäin heitä katsomassa, kun matkustin Smålenenen kautta."
Ebba ei kuullut enempää. Hän istui tuokion liikahtamatta, kauhun lamauttamana. Mutta päästyään täysin selville kuulemainsa sanojen merkityksestä hän nousi horjuen seisomaan. Huone pyöri hänen silmissään. Ikäänkuin sumun lävitse hän näki kaikki nuo vieraat kasvot ja Leifin silmät, jotka rukoilevina, epätoivoisina etsivät hänen katsettaan.
Hän oli pysähtynyt. Hän tunsi itse, että kasvonsa olivat tulleet jäykiksi ja kylmiksi. Leifille hän ei virkkanut sanaakaan, ei edes katsahtanut häneen, vaan astui ulos ja meni omaan huoneeseensa. Kesken epätoivoaan hän tunsi helpotusta ajatellessaan, ettei hänen tarvinnut viettää ensi yötä kenenkään toisen kanssa samassa huoneessa. Hän sai olla yksin surunsa ja häpeänsä seurassa.
Hän pani oven salpaan ja heittäytyi vuoteelle.
Eikö hänen ollut kerrassaan mahdoton elää tämän jälkeen? — Raskainta ei vielä ollut se, että hän oli menettänyt Leifin, että heidän onnensa oli kestänyt vain muutaman tunnin. Kiduttavin tuska johtui siitä tietoisuudesta, että Leif oli saattanut niin julmasti pettää hänen luottamuksensa ja kylmän harkitsevasti vetää hänet puoleensa, vaikka hyvin tiesi, ettei ollut oikeutettu voittamaan hänen rakkauttaan. Mutta oliko hän itsekään syytön? Eikö hän ollut aavistanut, syvimmässä sisimmässään tuntenut, että hänen ja Leifin välillä oli muuri, jonka täytyi erottaa heidät ikiajoiksi. Hän, joka oli ollut niin ylpeä puhtaudestaan ja tuominnut muita — omaa äitiään — niin kovasti, millainen hän itse oli? Hän oli tahallaan ummistanut silmänsä; hän oli oivaltanut vaaran, mutta ei ollut paennut sitä. Rangaistus, joka oli häntä kohdannut, oli oikeudenmukainen.