Ebba ojensi kätensä ja poimi punertavan leinikön, joka kasvoi kivien välissä.
"Onhan minulla ollut niin hyvää apua pitkin matkaa", virkkoi hän hiljaa, kietoen kukan varren sormiensa ympäri.
"Oikeinko todella ajattelette niin!" — Leifin tummat kasvot tulivat aivan lähelle, kun hän kumartui eteenpäin tavoittaen Ebban katsetta. — "Olenko minä ollut teille jotakin näinä päivinä?"
"Miksi kysytte? Tiedättehän sen ilmankin."
"Olen toivonut sitä, mutta minun täytyi kuulla se teidän suustanne. — Ebba, rakas pikku Ebba, ihanko todella te pidätte minusta hiukkasen?"
Ebba istui katsellen järvelle. Aurinko veti väriseviä valopatsaita läpi usvan, joka verhosi pohjoisia tuntureita. Vesi muuttui sulaksi kullaksi, ja säkeniä säihkyi kallioilla, kun läike kuvastui märkiin graniittipintoihin. Ebba tajusi kaiken epäselvästi ikäänkuin unessa nähdyn kuvan. Hänen päätään huimasi, ja sydän jyskytti rajusti. Hän ei saanut sanaakaan suustaan.
"Ebba", jatkoi Leif hiljaa ja sydämellisesti, ja Ebba tunsi yht'äkkiä vavahtaen hänen käsivartensa olkapäällään. "En ole sellainen kuin minun tulisi olla; elämässäni on paljon kaduttavaa, jota minun täytyy pyytää sinulta anteeksi. Mutta jos saisin ajatella sellaista hienoa ja hyvää tyttöä kuin sinä olet, niin luulen, että minusta tulisi toinen ihminen. Ja minä olen uskonut, että sinäkin…"
Hän vaikeni äkkiä ja käänsi tulisella, melkein kovakouraisella otteella Ebban kasvot puoleensa. Noissa harmaansinisissä silmissä kuvastui arka hellyys, joka täytti Leifin mielen kiitollisuudella, nöyrällä onnella.
"Omani", kuiskasi hän vain. Ja hän tunsi huulillaan pehmeitten, nuorten huulien raikkaan kosketuksen. Ebban kädet kietoutuivat hänen kaulaansa. Sanaakaan virkkamatta, vain tällä kainolla hyväilyllä, Ebba oli antanut hänelle vastauksen, jota hän toivoi.
Mutta samassa silmänräpäyksessä Leif tiesi tehneensä sovittamattoman vääryyden, suuren, suuren synnin tätä lasta kohtaan, joka niin luottavaisena oli uskonut itsensä hänelle.