Hotelli sijaitsi mahtavien, alastonten tunturien juurella erään Jotunheimenin suurimman ja kauneimman järven rannalla. Se oli vastarakennettu kaksikerroksinen talo, jonka punaiset seinät loistivat iloisena väritäplänä harmaata kalliotaustaa vasten. Järveen laskevan joen vastapäisellä rannalla oli muutamia pieniä sammaltuneita mökkejä, jotka kuuluivat matkailija-asemalle; siellä oli myös pari venettä maalle vedettyinä.
Lyhyttä ja harvaa ruohoa kasvava kapea maakieleke pisti veteen; sen takana levisi järvi säihkyvänä kuin smaragdi auringonpaisteessa.
Aterioitua Ebba lähti yksin ulos. Hän kulki pientä polkua myöten pitkin järven rantaa. Sää oli puuskainen, tuuli puhalsi häntä vastaan, ja pari kylmää sadepisaraa putosi hänen kasvoilleen. Mutta ilma kirkastui, ja pian paistoi aurinko täydeltä terältään. Pari pääskystä lenteli aivan hänen päänsä päällä, ja niiden varjot vilahtelivat nurmikolla.
Hän saapui rotkoon, jossa lorisi tunturipuro kivien lomitse. Paikka oli tuulelta suojassa, ja hän istuutui sammalmättäälle ja katseli järvelle kädet ristissä polven ympäri.
Kuinka onnellinen tämä aika olikaan ollut! Hän oli elänyt luonnon helmassa enemmän kuin milloinkaan ennen ja tuntenut ruumiinsa ja sielunsa elpyvän raittiissa ilmassa, rajattoman taivaan alla. Päivä päivältä olivat Leif ja hän yhdessä jakaneet vaelluksen ilot ja vaivat; hän oli nojautunut Leifin käsivarteen ja oppinut tuntemaan hänen voimansa, ja näiden päivien reipas toveruus oli vienyt heidät lähemmäksi toisiaan, kuin mitä he koskaan ennen olivat olleet.
"Neiti Ebba, täälläkö te istutte? Eikö tuuli ole liian kova?"
Ebba säpsähti ja käänsi päätään. Leif oli seurannut häntä ja seisoi siinä pitkänä ja solakkana tunturia vasten ikäänkuin sen graniitista veistettynä.
"Eipä suinkaan", hymyili Ebba hänelle iloisesti. "Nyt minä olen tullut niin terveeksi, etten aio enää pelätä pientä tuulenviimaa. Ja sitä paitsi tässä onkin suojainen paikka."
Leif istuutui hänen viereensä nurmelle.
"Niin, te olette tosiaankin ollut reipas matkallamme — yli kaikkien odotusten. Ja niin ruskeaksi olette tullut! Ennen te aina olitte minun mielestäni kuin valkoinen kukka — kalpea ja hiukan sairaalloinen ruusunnuppu. Mutta onpa valkea ruusu toden totta saanut väriä. Ja aivan tavattoman tarmokas te olette ollut."