"Hänellä on tietysti liikavarpaita", sanoi hän, "eikä hän myöskään tohtinut mennä kengät jalassa veteen ja kulkea sitten märin jaloin. Ei, kyllä insinööri on sentään poikaa! Saatte olla ylpeä hänestä, neiti Lindholm."
Kun puhelu vihdoin taukosi ja Ebba vaipui unenhorrokseen, saapui neljäs huonetoveri, lihava, keski-ikäinen naishenkilö. Portaat natisivat, kun hän niitä myöten kapusi Ebban yläpuolella olevaan sänkyyn. Ja ihmeteltävän pian sen jälkeen hän jo kuorsasi ääneen.
Ebba sai taaskin viettää unettoman yön, joka ei tosin ollut kaamea niinkuin edellinen, vaan naurettavan surkea. Joka kerta kun yläsängyn lihava rouva käänsi kylkeä, pelkäsi Ebba sängynpohjan pettävän ja romahtavan alas. Ikkuna oli auki, mutta ilma kävi sittenkin ummehtuneeksi ja painostavaksi, sillä kamari oli hyvin ahdas. Ja muilta tahoilta kuului yhtämittaista puuskutusta, kuorsausta ja ähkinää. Ebba ei tiennyt nauraako vai itkeä. Mutta tietenkin oli parasta tehdä niinkuin Ågot ja Borghild ja ottaa kaikki hauskalta kannalta.
Seuraavana päivänä he pukeutuivat hyvin kiireesti. Oli niukalti sekä tilaa että vettä. Lihava rouva oli kaatanut toisen vesikannun, joten pesu kävi kehnonlaisesti, mutta Borghild lohduttautui sillä, että Jotunheimenin hotellissa saadaan siistiytyä perinpohjaisemmin.
Makuuhuoneen seinän ulkopuolelle oli ripustettu valtava karhuntalja. Ebba ei ollut illalla huomannut sitä. Nyt hän sai kauhukseen kuulla, että talon poika oli kaksi vuotta sitten ampunut kontion rannalta aivan talon läheisyydestä.
Nuori karhunpyytäjä omassa persoonassaan souti heidät sitten kahden pitkän ja kapean järven poikki, joita joka puolelta ympäröivät luotisuorat tunturiseinämät. Polku, joka sitten johti jyrkännettä ylös Jotunheimeniin, kulki matalan lehtimetsän halki. Ebban täytyi monesti pysähtyä levähtämään, ja Leif pysyi osaaottavana hänen rinnallaan. Mutta kun hän vihdoin pääsi huipulle, näki hän omituisen huumauksen valtaamana järven päilyvän syvällä kallioiden alapuolella ikäänkuin taivaan peilikuvana ja tunturimaiseman aukeavan eteensä tuhansien satujen ja tuhansien värien maailmana.
He olivat nyt puurajan yläpuolella. Polku luikerteli aution kallioerämaan keskellä. Siellä täällä verhosivat harmaata tunturiseinää variksenmarjan varvut ja ruskeanvihreät vaivaiskoivun pehkot, ja suopaikoissa liehuivat horsman valkeat villatupsut. Joka taholla kohosi lumisia huippuja häikäisevinä, satumaisesti kimallellen sinistä aamutaivasta vasten.
Ja ilman ihmeellisestä keveydestä ja puhtaudesta, oman verensä kohinasta ja sydämensä voimakkaasta sykinnästä he kaikki tunsivat saapuneensa perille.
Jättiläistuntureille!