Mutta hetken kuluttua, kun nuo viisi matkailijaa olivat valmiina reppu selässä ja pitkä sauva kädessä astumaan karjatytön neuvomaa polkua Silkkilsdaleniin, lähestyivät vuohet uudelleen. Kaivaten ihmisseuraa, niinkuin kaikki kotieläimet, ne liittyivät mukaan ja muodostivat kopistelevan, mäkättävän ja kulkusia kilistelevän jälkijoukon, joka ikäänkuin pitkänä nauhana suoltui kaitaista polkua myöten tunturinrinteen koivikon halki. Vihdoin nuo nelijalkaiset seuralaiset väsyivät ja määkyen hyvästiksi hajaantuivat kallioiden sekaan, jossa ne syödä natustivat ruohoa tai hamuilivat puiden lehtiä suuhunsa. Tie kulki nyt kirkkaassa auringonpaisteessa ja kaartui erään tunturinhuipun ympäri laskeutuakseen sitten jyrkkänä alas tiheään petäjikköön. Huipulta juokseva vuolas puro katkaisi polun, ja norjalaistytöt riisuivat siekailematta kenkänsä ja sukkansa lähtien paljain, valkoisin jaloin kahlaamaan kirkkaaseen veteen.
Ebba aikoi seurata heidän esimerkkiään, mutta Leif otti hänet syliinsä hänen vastustuksestaan huolimatta ja kantoi hänet puron poikki.
"Pitäkää mielessänne, ettette ole yhtä vahva kuin muut", sanoi hän laskiessaan tytön nurmikolle. "Vesi on täällä jääkylmää, sillä se tulee ylhäältä jäätiköltä. Meidän täytyy olla varovaiset, ettette tule sairaaksi."
"Entä te itse?" kysyi Ebba katsellen Leifin märkiä jalkineita.
"Minäkö", nauroi Leif ääneen, "minä olen kuljeksinut tuntureilla pikkupojasta asti. Ei minua vahingoita lämpö eikä kylmyys. Minä olen vahva kuin muinaisajan soturi."
Hän oikaisi hymyillen voimakkaan, solakan vartalonsa. Huopahattu oli takaraivolla, ja tumma tukka valui kosteina kiharoina otsalle. Hän oli niin uljas ja kaunis, että Ebban täytyi hämmennyksissään kääntää silmänsä toisaanne.
Ågot ja Borghild istuivat isoilla kivillä puron reunalla kuivaten jalkojansa päivänpaisteessa. Kandidaatti Jonsson oli häveliäästi vetäytynyt syrjään, mutta Leif pysähtyi tyttöjen luo ikäänkuin nauttien heidän sulavista liikkeistään ja auringon valaiseman ihon valkeudesta.
Pari tuntia myöhemmin he saapuivat karjatalolle, jonka matalat, mönjänpunaiset rakennukset sijaitsivat syvällä ahtaassa umpilaaksossa mahtavan tunturin varjossa. Norjattaret tahtoivat hetkisen levähdettyään jatkaa vaellusta, mutta Leif katsahti Ebban väsyneisiin silmiin ja ehdotti, että viivyttäisiin talossa seuraavaan aamuun asti.
Hän on hyvä minua kohtaan — ajatteli Ebba — hyvä ja huolehtiva. Ja kuitenkin hänen silmänsä on avoin muidenkin kauneudelle. Mutta sellaisia miehet lienevät aina — terveet ja voimakkaat miehet niinkuin hän.
Tytöt nukkuivat yönsä pienessä matkailijamajassa, jossa sängyt olivat asetetut päällekkäin niinkuin laivahytissä. Ebba ja Ågot saivat alasängyt, ja Borghild kapusi nauraen yläkerrokseen. Sitten norjattaret pohtivat päivän tapahtumia. He nauroivat häveliäälle kandidaatti Jonssonille, joka oli kahlannut puron poikki toisesta paikasta päästäkseen näyttämästä jalkojaan. Ågot teki vallan armotonta pilaa ihailijastaan.