Eikä talo sentään ollutkaan aivan hiljainen. Hänestä vain oli ensin tuntunut siltä, kun naapurien puhelu oli tauonnut. Mutta pian hän kuuli muita ääniä. Omituista hiipimistä ja selittämätöntä kahinaa suuressa, autiossa rakennuksessa.
Kuului ikäänkuin huokauksia ja hiljaista kuisketta, hiipiviä askelia portaista ja käytävistä, vitjojen tai ruostuneitten avainten kalinaa. Elettiinkö hänen ympärillään salattua elämää harmaana yönä tässä omituisessa vanhassa talossa tunturilakeudella? — Ehkä vain tuuli äänteli seinänraoissa tai rotat nakersivat puuta. Mutta Ebba ei voinut vapautua levottomuudesta, joka piti häntä valveilla pimeyden kietoessa ympäristön suurenmoisen maiseman yhä tiheämpään verhoonsa.
Noustessaan sängyssä istualleen hän saattoi nähdä laakson, jonka pohjalla järvi kimalteli puiden välitse. Kulmikkaiden tunturinhuippujen yläpuolella lepäsi musta pilvenlonka, jota väliin valaisi kirkas salama. Ruohomättäiden välissä ikkunan alla hän erotti hämärästi kalpeita sinikelloja, jotka nuokkuivat yötuulessa.
Hän tunsi kohtalon, joka oli odottanut häntä matkan ensimmäisestä päivästä asti, nyt lähestyvän häntä.
Vasta aamupuoleen hän nukahti, kun vaalea sarastus oli rauhoittanut hänen mieltään.
Hän nukkui hyvin ja heräsi vasta kun Borghild Munthe pisti ruskeakiharaisen päänsä ovesta sisään ja huusi, että kello oli yli kahdeksan ja että herrat odottivat jo aamiaispöydässä. Pilvet olivat hajaantuneet ja aurinko paistoi kirkkaasti. Ebba pukeutui ripeästi. Hän tunsi mielensä kevyeksi ja iloiseksi. Valoisa päivä oli pian karkoittanut öiset kauhunäyt.
Aamiainen syötiin haastellen ja leikkiä laskien. Pikku seurueen noustua pöydästä Ebba aukaisi ulko-oven ja huudahti samassa iloisesta yllätyksestä. Vilisevä vuohilauma tungeksi talon ympärillä. Siinä oli suuria, majesteetillisia pukkeja, joiden takkuiset parrat muistuttivat vanhain, lahojen kuusten naavatupsuja — somasti leikkiviä vohlia ja valpassilmäisiä vuohia; tämä kirjava lauma harmaanruskeita, mustia, valkoisia ja täplikkäitä eläimiä antoi eloa tunturilakeudelle.
Ja tuskin oli ovi avautunut, kun vuohet jo hyökkäsivät sisään. Ruokailuhuone täyttyi tuota pikaa kutsumattomista vieraista. Eräs hyvin yritteliäs pukki löysi pöydän alta keksilaatikon, puski kannen auki ja alkoi pistää poskeensa sisällystä.
Kun Leif häiritsi sitä ottamalla laatikon pois, nosti se päättäväisesti etujalkansa pöytäliinalle ja sieppasi itselleen näkkileipälautasen. Samassa hyppäsi sievä valkoinen tiukukaulainen vohla keskelle pöytää ja yks'kaks' hotaisi suuhunsa kukkavihon.
Herrat luopuivat vastarinnasta. He vain seisoivat kädet taskussa ja nauroivat katsellen, kuinka elukat hävittivät aamiaispöydän. Mutta sitten riensi paikalle Borghild Munthe, kädessään iso luuta, jonka hän oli löytänyt porstuasta, ja huutaen; "Ulos siitä!" alkoi hosua tungettelevia vieraita, jotka vihdoin katosivat vastalauseita mäkättäen.