Sitten tie teki mutkan ja nuo kaksi liikkumatonta hahmoa katosivat näkyvistä…

Puiden välistä alkoi kuulua kohinaa. Metsä loppui, ikäänkuin ovi olisi avautunut. Harmaja tunturimuuri tuli näkyviin, ja syvällä laaksonpohjassa valkoisena kuohuva vesi osoitti, että joki, joka oli kauan pysynyt piilossa, seurasi vielä tietä. Mahtava, kohiseva koski syöksyi kuin elävä hopeavirta kallion ylitse. Kuusikon teräväpiikkisen, mustanvihreän reunan ja kosken valkoisen nauhan yläpuolelle kohosivat kaukaiset tunturinhuiput tummansinipunervina iltapäivän kullankellertävää valoa vasten.

Kuusikko otti heidät jälleen helmaansa peittäen näkyvistä ympäristön ihanuuden, ja päivä alkoi hiljalleen hämärtyä. Vaeltajat kävivät vaiteliaiksi; uupumus raukaisi heitä, ja harvoin enää kajahti Borghild Munthen hilpeä ääni. Leif oli ottanut Ebban eväslaukun ja kantoi sitä omansa ohella.

Iltamyöhällä, käveltyään kahdeksantoista kilometriä metsätietä, he saapuivat karjataloon, joka oli määrätty yöpymäpaikaksi. Tieltä vei polku ylös autiolle lakeudelle, jossa kasvoi kivien välissä keltaista kuloheinää, ja johti aitaukselle, jonka keskellä oli iso, ränstynyt asuinrakennus matalien karjasuojien ympäröimänä. Talon takana kohosi alaston, kartiomainen tunturi tummana taivaalle, jonka levottomat pilvet kasautuivat auringonlaskun punaista ruskoa kohti.

Suippokuonoinen, hallava tunturikoira karkasi haukkuen heitä vastaan. Karjatyttö ilmestyi oveen ja ohjasi matkailijat tupaan, jossa oli ikkunoita joka taholle. Avaran taivaan levoton, rajuilmaa ennustava valo täytti aution huoneen, jonka sisustuksena oli muutamia maalaamattomia puutuoleja ja lavitsoja, nurkkakaappi ja pitkä pöytä, jolle tyttö alkoi asettaa yksinkertaista illallista. Leif kumartui Ebban puoleen, joka oli väsyneenä vaipunut seinäpenkille. Hän otti tytön kylmät kädet ja lämmitti niitä omissaan.

"Tämä on ollut raskas päivä teille", sanoi hän, "liian raskas, pelkään. Olette väsynyt ja viluissanne — pikku Ebba parka."

"Nyt ei minua enää palele", vastasi Ebba hiljaa ja kiitollisena. Eikä hän heti vetänyt käsiänsä pois Leifin käsistä.

Syötyä kaikki menivät levolle. Borghild Munthe ja Ågot Ström ottivat yhteisen huoneen, mutta Ebba sai oman.

Mielihyvästä huokaisten hän oikaisi itsensä maalaamattoman puusänkynsä karkealle lakanalle. Hän kaipasi lepoa päivän rasittavan vaelluksen jälkeen. Mutta uni ei ottanut tullakseen. Ohuen lautaseinän lävitse hän kuuli nuorten norjalaistyttöjen iloisen puhelun, ja toisella puolen asuivat Leif ja kandidaatti Jonsson. Ajatellessaan Leifin läheisyyttä hän tunsi olonsa yht'aikaa turvalliseksi ja levottomaksi… Leif jutteli huonetoverinsa kanssa, ja kerran Ebba kuuli hänen nauravan. Tahtomattaankin hän kuunteli hengitystään pidättäen tuon syvän ja miehekkään naurun kaikua.

Vihdoin äänet vaikenivat hänen ympärillään. Kaikki luultavasti nukkuivat, mutta hänen silmiinsä ei uni tullut.