Leif otti päällystakkinsa rattaiden pohjalta ja levitti sen Ebban hartioille. Ebba hymyili kiitokseksi; kumpikaan ei virkkanut mitään.

Ebban mielenahdistus oli hälvennyt. Lakeuden rauha ja hiljaisuus oli saattanut hänet sopusointuun illan ihanuuden ja luonnon suuren levon kanssa. Hän oli iloinen siitä, että Leif oli hänen rinnallaan, mutta ei hän tällä hetkellä ajatellut Leifiä lemmittynään. He eivät olleet ainoastaan mies ja nainen, vaan kaksi ihmistä, jotka yhdessä nauttivat tämän illan valtavasta juhlallisuudesta ja kauneudesta.

Heidän saapuessaan kestikievaritaloon, jonne oli määrä yöpyä, oli Ebba niin väsynyt, ettei saanut mitään selvää vaikutelmaa ympäristöstä. Hän näki ainoastaan harmaan puurakennuksen, jossa oli valkoiset ovet ja ikkunalaudat ja jota ympäröi joukko ulkohuoneita, kuten kaikkia Gudbrandin-laakson isoja taloja. Toisella puolen levisi tunturilakeus tummana vaaleata yötaivasta vasten, toisaalla kohosivat vuorenhuiput. Ja syvällä laaksonpohjassa päilyi kuusimetsäisten kunnaiden ympäröimä pieni peilityven, hopeanhohtoinen järvi. Mennessään nukkumaan sinä iltana hän katsoi ensin ikkunastaan tuota pientä kirkasta tunturisilmäkettä kiitollisena siitä rauhasta, jota se hänelle soi. Järven takana kohoavan tunturin yllä paloi iltatähti vaaleansinipunervassa avaruudessa. Kuinka usein hän olikaan nähnyt tuon tähden tuikkivan lehmuskujan puiden lomitse mummon talon kohdalla — se oli kuin ystävä, joka oli seurannut häntä vieraaseen maahan, ja hän tunsi voivansa nukkua turvallisena sen tuikkeessa.

* * * * *

Seuraavana aamuna he jatkoivat matkaa jalkaisin. Tie kulki läpi suurten havumetsien, jotka ympäröivät heitä joka taholta kuin vilpoisa, mahtava, vihreä linna; vaskenpunaiset petäjänrungot muodostivat pylväskäytäviä, ja mattona oli tummanvihreä sammal ja hopeanharmaa jäkälä, johon kutoutui hienoja, harvinaisia kukkia — vanamoita, talvikkeja ja pieniä tummansinisiä katkeroita. Täydellinen hiljaisuus vallitsi; ainoastaan silloin tällöin kajahti petolinnun vihlova huuto, ja haukka liiteli tien ylitse. He kulkivat monta tuntia tapaamatta ainoatakaan ihmistä, ja yksinäisyys oli niin syvä, että Ebba ihan vavahti säikähdyksestä, kun näki jotain elävää liikkuvan puiden välissä. Tultuaan lähemmäksi he näkivät, että siellä oli nuori tyttö ja puolikasvuinen poika, jotka istuivat maassa patsaan juurella, johon oli naulattu puinen kirjelaatikko. Tyttö nosti silmänsä ja nyökkäsi; hänellä oli vaaleat kasvot, joita kehysti hiusten peitteeksi vedetty hilkka. Leif pysähtyi ja kysyi, oliko Sikkilsdaleniin pitkä matka.

"On, pitkä matka", vastasi tyttö ikäänkuin raskasmielinen kaiku.

"Mistä te sitten olette?"

Tyttö osoitti kaitaista polkua, joka luikerteli tiheässä katajikossa.

"Hinöglisäteristä", vastasi hän. Ja Ebbasta tuntui, kuin tuo nimi olisi huokunut tunturimetsän salamyhkäisyyttä ja villiä runoutta. Tytön hymy oli omituisen arvoituksellinen, ja hänen vihertävät silmänsä olivat pohjattoman syvät. — Kenties he olivatkin tavanneet metsän tenhottaren?

Kun he olivat kulkeneet jonkun matkaa, katsoi Ebba taaksensa. Solakka tyttö istui yhä liikkumattomana; poika hänen vieressään oli pannut kätensä ristiin polviensa ympäri ja tuijotti viidakkoon. Heidän harmaanruskeat vaatteensa sulautuivat puunrunkojen väriin. Näytti kuin he olisivat kuuluneet tähän luontoon, ei itsenäisinä olentoina, vaan osina sen salaperäisestä elämästä.