"Mutta rakas neiti Ebba!" — Leif pudisti päätään ja koetti nauraa, vaikka hänkin oli käynyt hyvin kalpeaksi.. — "Mitä meillä on tekemistä kreikkalaisten tarujen kanssa! Pitäkäämme kiinni todellisuudesta. Me olemme Norjassa, korkealla Gudbrandin-laaksossa, ja joki tuolla alhaalla on Vinstra, raikas ja vuolas joki, joka tulee kauniista Bygdinin tunturijärvestä. Mitä kauhistuttavaa siinä on?"
Ebba pyyhkäisi silmiään kapealla, hieman vapisevalla kädellään. "Ei mitään, olette oikeassa. Mutta en voi sille mitään — kuoleman ajatus valtaa minut toisinaan ikäänkuin aavistus."
"Älkää sanoko niin", pyysi Leif hiljaa ja sydämellisesti. "Ei suinkaan terveytenne ole heikontunut?"
"Ei, ei — päinvastoin. Olen terveempi, mutta sittenkin — minä luulen, etten elä kauan."
Leif halusi puristaa hänet rintaansa vasten, tunnustaa hänelle rakkautensa ja sanoa, että Ebban täytyi elää hänen tähtensä. Mutta noiden lapsellisten kasvojen ilmeessä oli jotakin, joka pidätti häntä ja sai hänet tuntemaan, että hän menettelisi kunniattomasti, jos nyt lähestyisi tyttöä.
Niinpä he astuivat ääneti rinnakkain. Heidän ympärillään ei kuulunut muuta ääntä kuin rattaanpyörien ratina kovalla tiellä ja joen kohina syvyydessä. Kaukaa toiselta puolen heijasti ilta-auringon valo rinteellä sijaitsevan pienen mökin ikkunoista.
Vihdoin tie teki mutkan, ja kyytipoika kääntyi katsomaan taakseen.
"Ettekö tahdo jo nousta rattaille?" kysyi hän kyydittäviltään. "Nyt ei ole mitään vaaraa enää, on taas hyvää tietä kappaleen matkaa."
Leif nosti Ebban varovasti rattaille. Kuinka hoikka ja hento hänen vartalonsa oli; tuntui kuin olisi pitänyt lasta sylissään. Hän oli niin nuori ja koskematon, niin hauras ja heikko, ja tämä kaikki muodostui pidäkkeeksi, jota Leifin tahto ei kyennyt voittamaan.
He olivat saapuneet tunturilakeuksille ja ajoivat pitkin aukeaa tasankoa, missä vaivaiskoivu versoi kivien lomissa katajien ja pajupehkojen seurassa. Sammalmättäät loistivat kullanvärisinä ilta-auringon paisteessa. Yksinäinen, keilamainen tunturinhuippu kohosi uhkaavana näköpiirissä; suuria sinipunaisia ja tulikivenkeltaisia pilvijoukkioita kasautui länteen peittäen auringon. Kun se laski, kävi äkkiä ikäänkuin vilun väristys läpi ilman.