"Tuota?" toisti hän. Tie näytti hänestä ainoastaan hyvin kapealta valkoiselta juovalta, joka mutkitteli Jyrkkiä polvekkeita tehden pitkin pystysuoraa kallionseinämää. Hän tunsi kalpenevansa kauhusta.
"Noustaan kävelemään", sanoi Leif rauhoittaen. "Tie näyttää sangen pahalta. Mutta jos kuljemme omin jaloin, niin ei ole mitään hätää. Pysäytä, Ola."
Poika totteli hymyillen ylenkatseellisesti. Itse hän jäi takaistuimelle, piteli ohjaksia aivan huolimattomasti ja vihelteli silmäillen rotkoa. Pieni hevonen kulki käyden, pää riipuksissa.
Toiset olivat ajaneet edellä. Ebba ja Leif olivat kahden.
Ebba kulki mahdollisimman lähellä kallioseinää, josta tihkui vettä lukemattomista pienistä halkeamista ikäänkuin taukoamattomana sateena. Hänen nuoret kasvonsa olivat kalpeat ja totiset. Kätensä hän oli vetänyt urheilutakin väljiin hihoihin ikäänkuin viluissaan.
Leif koetti laskea leikkiä.
"Minä luulen, että te, neiti Ebba, kulkisitte mieluimmin silmät ummessa, ja kuitenkin täällä on ihanaa, eikö totta? Pitäkää minusta kiinni ja katsokaa alas rotkoon."
Hän laski käsivartensa Ebban vyötäisille ja veti hänet hellästi jyrkänteen reunalle, jossa suuriin kallionlohkareisiin kiinnitetyt rautatangot olivat turva-aitauksena. Ebba loi aran katseen alas huimaavaan syvyyteen. Valkea vaahto sen pohjalla osoitti joen uomaa. Veden kiehtova, puoleensavetävä pauhina toi hänen mieleensä ensimmäiset yksinäiset päivät, jotka hän oli viettänyt Kongstadissa. Hän muisti joen laulun kertosäkeen, ja yht'äkkiä hän riuhtautui Leifin käsistä ja painautui vavisten kallioseinää vasten.
"Mikä teidän on — näettekö näkyjä?" kysyi Leif, johon tarttui hänen kauhunsa.
"Rotko ja joki tuolla alhaalla… Tulin ajatelleeksi, että tämä on kuin manalan portti ja että joki on Styx, jonka poikki kuolleitten sielut viedään lautalla."