"Se alkaa mennä liian pitkälle", sanoi hän eräänä päivänä neiti Brunille, kun he olivat arkihuoneessa kahden. "Pitäisi todenteolla avata tytön silmät."

Neiti Brun nosti katseensa "Aamulehdestä" ja kohensi nenälasejaan.

"Ei, hyvä ystävä, siihen asiaan on turha puuttua", virkkoi hän välinpitämättömästi ja jatkoi lukuaan.

Tohtorinna Vinge huokasi ja kutoi edelleen äänettömänä sukkaansa. Ei ollut todellakaan hauska sekaantua toisten ihmisten asioihin, eikä kenenkään tehnyt mieli tahallaan ruveta insinööri Bjerken viholliseksi. Hänessä oli jotain, joka ajoi juorut pakosalle. Mutta rouva Vinge näki yhäti edessään Ebban kalpeat, kaitaiset kasvot, kauniin, tunteellisen suun ja suuret, siniharmaat silmät, jotka olivat aivan liian totiset hänen iässään olevan tytön silmiksi. Koko hänen olemuksessaan oli jotain sanomattoman liikuttavaa. Ja voimakas hän ei ollut — ei näyttänyt siltä, kuin hän jaksaisi kestää monia iskuja. Lapsiraukka, häntä tuli tosiaankin sääli.

Mutta aika kului eikä tohtorinna sanonut mitään. Heinäkuun loppupäivinä muutamat vieraat päättivät tehdä retken tuntureille, ja insinööri Bjerke sai houkutelluksi Ebban lähtemään mukaan.

He lähtivät matkalle loistavan kauniina poutapäivänä, viisi nuorta — kandidaatti Jonsson ja Ågot Ström, Borghild Munthe, Leif ja Ebba. Leikkisä pikku neiti Munthe sanoi olevansa oikeastaan liikaa joukossa, sillä molemmat parit ajattelivat tietenkin ainoastaan toinen toistaan. Mutta hän lupasi kyllä tyytyä kyytipoikaan! Tohtorinna ja neiti Brun olivat viime tingassa peruuttaneet lähtönsä.

Leif ja Ebba ajoivat yhdessä korkeilla kaksipyöräisillä rattailla. Kyytipoika, ahavoitunut vaaleatukkainen kuusitoistavuotias, istui takana tai käveli vierellä jyrkissä mäissä.

Tie johti suurta ja hyvinrakennettua siltaa myöten joen yli, sukelsi tummaan, juhlalliseen hongistoon ja kohosi pian jälleen ylös vaalean koivikkotöyryn kuvetta, josta aukeni näköala yli laakson viljelysmaiden ja kirjavien talojen. Luonto oli vielä leppeä ja hymyilevä, aurinko paistoi koivujen lomitse, ja nuorten mieliala heijasti luonnon iloisuutta. Leif oli vallattoman hilpeä, hän jutteli ja nauroi ja hyppäsi vähän väliä rattailta alas poimiakseen viekoittelevan punaisia mansikoita, joita kasvoi kallionhalkeamissa, ja tuodakseen marjat Ebban ojennettuun käteen. Mutta pian katosi leveä laakso tunturien taakse. Lehtimetsä loppui, ja tie kulki huimaavan syvän rotkon reunaa, jonka pohjalla ryöppysi Vinstra-joki mustan kuusikon halki. Sikäli kuin iltapäivä kului ja aurinko aleni taivaalla, hiipi rotkon toisella puolen oleville metsäisille kukkuloille syviä punasinerviä ja sametintummia purppuravarjoja. Siellä täällä syöksyi hopeankirkas puro kallionreunalta syvyyteen. Korkealla sijaitseva Kvikne tuli näkyviin. Ruskeita ja harmaita hirsitaloja veistoskoristeisine kuisteineen ja sammalkattoineen seisoi rinteellä pienen tumman puukirkon ympärillä. Yksi ainoa komea valkoinen talo loisti siellä punaisten ulkohuonerakennustensa keskeltä. Se oli kyytiasema, ja siellä matkustajat astuivat rattailta maahan juodakseen hevosten levähtäessä kupin kahvia tilavassa pirtissä, jossa oli vanhanaikaisia talonpoikaistyylisiä, kirjavaksi maalattuja kaappeja ja tuoleja.

Kun he olivat jälleen asettuneet rattaille, osoitti kyytipoika piiskallaan suoraan eteenpäin. "Tuota tietä lähdetään nyt ajamaan", sanoi hän.

Ebba katsoi osoitettuun suuntaan ja kauhistui.