Insinööri Bjerke nousi äkisti seisomaan.
"Tässä me istumme ja filosofeeraamme tärkeistä asioista, ja sill'aikaa ruoka jäähtyy Kongstadissa", sanoi hän tavoitellen leikillistä äänensävyä. "Pitäähän meidän saada jotain syödäksemmekin. Joko lähdetään, neiti Lindholm? Ettekö tahdo tarttua käsivarteeni, tämä tie kun on niin jyrkkä?"
"Kiitos, se on tarpeetonta", vastasi Ebba kylmästi.
Hän oli noussut ja kulki tien toista laitaa niin etäällä seuralaisestaan kuin mahdollista. Leif silmäili häntä salavihkaa astuessaan kepein askelin ja pää rennosti pystyssä edellä rinnettä ylös. Nousu rasitti Ebbaa huomattavasti; hän hengitti raskaasti ja nopeasti, ja poskilla paloivat kuumeen punaiset täplät, mutta Leif ei enää tarjonnut hänelle apuaan, ja he kulkivat äänettöminä koivikon halki.
X.
Päivät kuluivat, poutaiset kesäpäivät. Ilma oli tyven ja paahtavan kuuma. Lumi suli korkealta tunturinhuipulta, joka näkyi Ebban huoneen ikkunaan. Viimeiset syreeninkukat lakastuivat puutarhassa, ja pienet vanhanaikuiset ruusut, jotka tuoksuivat hunajalle, alkoivat puhjeta aidan vieressä. Heinä oli tehty rinneniityillä, ja vilja alkoi tuleentua. Mutta valoisien öiden kirkkaus viipyi vielä laaksoissa ja tuntureilla, ja syksyn ja talven aavistus oli kaukana.
Kongstadissa jatkui iloinen kesäelämä. Siellä pantiin toimeen kahvikekkereitä talon läheisellä mäellä. Väliin ilmestyi sinne rauhanhäiritsijäksi lehmikarjan musta kellokas, joka oli niin vihainen, että naiset pakenivat kauhun vallassa, kun sen sarvekas pää näyttäytyi pensaikossa. Iltaisin pelattiin krokettia tai tehtiin pitkiä kävelyretkiä laakson asemakylään. Insinööri Bjerke oli aina Ebban läheisyydessä. Ja vähitellen tytön epäluulo hälveni. Leif oli nuori kuin nuorin heistä, säkenöivän hilpeä ja reipas. Ja Ebbasta tuntui tuiki mahdottomalta, että hän voisi kantaa mielessään surullisia muistoja. Sitä paitsi hän vakuutti itselleen, että ellei Leif Bjerke olisi vapaa, ei hän niin selvään ilmaisisi hänelle tunteitaan. Kunnian miehenä hän ei tekisi sellaista.
Ja Ebba eli onnen huumeessa, jossa kaikki se, mikä ennen oli häntä kiusannut ja kiduttanut, häipyi hänen mielestään pois. Sairaus ei enää huolettanut häntä; hän tunsi itsensä täysin terveeksi. Äidinkin ja kotiolojen ja siskon onnettomuuden muisto saattoi ainoastaan hetkiseksi joskus synkentää hänen mielensä. Hän moitti itseään toisinaan itsekkyydestä, mutta hänen oli mahdoton pitemmälti ajatella mitään raskasta ja surullista. Nyt oli hänen elämänsä aurinkoaika, jolloin valo ei sammunut ja jolloin päivä oli hänelle sarja onnellisia tunteja.
Leif Bjerke oli alussa ilmoittanut viipyvänsä ainoastaan kaksi viikkoa Kongstadissa, mutta nyt oli jo toista kuukautta kulunut hänen tulostaan, eikä hän vielä virkkanut poislähdöstä mitään. Hän oli kaikista innokkain esittämään huvimatkoja ja kävelyretkiä ja keksimään muita huvituksia. Ainoastaan kerran sattui, että hän saadessaan erään kirjeen tuli silminnähtävästi pahalle tuulelle ja vetäytyi huoneeseensa. Mutta kun hän jälleen liittyi seuraan, oli hänen naurunsa entistä äänekkäämpi ja hän itse vielä kekseliäämpi kuin tavallisesti sekä entistäänkin huomaavaisempi Ebbaa kohtaan.
Tohtorinna Vinge silmäili väliin tutkivasti insinööri Bjerkeä ja pudisti salavihkaa päätänsä.