Ebba kokosi kaikki voimansa ja astui lattian poikki. Äänellä, joka kuulosti oudolta hänen omissa korvissaan, — hän lausui selvään ja lujasti:
"Leif, ota huomioon, että emme ole hotellissa yksin. Minä toivon, ettet tahdo turmella mainettani. Huomenna minä kuulen mitä sinulla on sanottavaa, mutta nyt sinun täytyy jättää minut rauhaan. Hyvää yötä." Hän kuuli Leifin huudahtavan kumeasti ja intohimoisesti. Lukko natisi hänen rajusta otteestaan. Mutta yht'äkkiä hän hellitti siitä — huomasi kai mahdottomaksi voittaa Ebban vastarintaa. Hän lähti astumaan poispäin pitkin käytävää raskaasti ja väsyneesti kuin mies, joka on taistelussa joutunut tappiolle.
Ebba ei ollut ennen voinut itkeä. Mutta nyt, kun epätoivoisen katkera voitto oli saavutettu, kyyneleet syöksyivät esiin. Hän käveli hitaasti edestakaisin huoneessaan ja väänteli käsiään kyynelten virratessa poskia alas. Koko ajan hän mutisi irrallisia sanoja — käsittämättömiä sanoja, jotka olivat ainoastaan hänen lohduttoman surunsa välittömiä purkauksia.
Hänen voimansa olivat murtuneet. Hyvä oli, ettei Leif nähnyt, kuinka heikko hän oli, kuinka katkerasti hän itki avuttomassa surussaan. Kerta kerran perästä hän toisteli Leifin nimeä. Hän ei ollut voinut aavistaakaan, kuinka vaikeata hänen oli riistäytyä irti Leif'stä. Kenties oli ero vievä häneltä hengen.
Lakkaamatta vaellettuaan edestakaisin hän pysähtyi lopulta ikkunan ääreen. Raskas pilviseinä peitti pohjoisen taivaanrannan, mutta ylempänä oli taivaanlaki selkeä, kuultaen valoisien öiden hopeanvalkoista hohdetta, jota järvi heijasteli fosforivälkkeisenä vyörytellessään levottomia laineitaan rantakallioita vasten. Ilma, joka huokui ikkunan raoista sisään, oli niin jäätävän kylmää, kuin se olisi tullut suoraan lumihuipuilta.
Uhkaavalta ja vihamieliseltä näytti hänestä tämä vieras maisema. Hänet valtasi yht'äkkiä polttava koti-ikävä. Hän kaipasi mummoa, kukkivia puutarhoja ja lehmuskujan rauhallisia puunlatvoja. Miksi hän oli lähtenyt tähän kivierämaahan? Tunturit eivät tienneet säälistä mitään. Ne tuijottivat häneen ikuisuuden mykällä katseella, ja hänen pieni ihmiskohtalonsa, hänen vavahteleva, nuori elämänsä oli kuin tuulen kiidättämä lumihiutale.
Hän lyyhistyi ikkunan ääreen väristen vilusta ja nyyhkyttäen kuin avuton, eksynyt lapsi, joka ei missään näe pelastusta ja turvaa.
XII.
Nuoret olivat suunnitelleet huviretken seuraavaksi päiväksi. Oli päätetty nousta eräälle tunturinhuipulle, jolta avautui ylistetty ja laaja näköala yli Jotunheimenin. —
Kun Ebba heräsi lyhyestä unestaan, joka oli aamupuoleen suonut hänelle hetkeksi lepoa ja unhotusta, oli hänen ensimmäinen ajatuksensa, että hänen tuli syyttää väsymystä ja jäädä kotia hotelliin. Mutta pukeutuessaan hän päätti mielessään, että sellainen menettely oli pelkuruutta. Ei mikään viivytys voinut tehdä tuskallista selvitystä helpommaksi. Hänhän oli luvannut kuulla mitä Leifillä oli sanottavaa. Ratkaisu oli välttämätön, ja tänään he saisivat etsimättömän tilaisuuden puhua häiritsemättä.