"Kernaasti minun puolestani saatte olla tovereita", oli hänen tapansa sanoa. "Mutta mihinkäs silloin joutuu erotiikka, lemmen runollinen viehätys? Miehiä ja naisia ei vedä toistensa puoleen yhtäläisyys, vaan erilaisuus. Niin on laita ollut maailman alusta asti, ja tokkopa se asia muuksi muuttunee koskaan."
Tage jatkoi puhettaan ilman valloituksesta.
"Armeija tulee tietysti hankkimaan lentokoneita täällä niinkuin muissakin maissa. Jos meillä aiotaan valmistaa upseereja ilmailijoiksi, niin minä ilmoittaudun heti. Se on asia, jolla on tulevaisuus edessään. Ja juuri siksi, että me olemme pieni kansa, täytyy meidän seurata aikaamme siinäkin suhteessa. Lentokoneet saavat varmasti mitä suurimman merkityksen tulevaisuuden sodissa."
Hän puhui innokkaasti, kiihtyneenä omista sanoistaan ja siitä surullisen tuskaisesta katseesta, jonka hän oli saanut Gärdan silmistä. Tyttö istui liikkumattomana kalpein kasvoin ja suu raollaan, katsoa tuijottaen kauhistavaan tulevaisuudenkuvaan — Tage ruhjoutuneena ja verissään maahansyöksyneen lentokoneen alla…
"Te nuoret ette hellitä, ennenkuin olette saaneet panna henkenne vaaraan", virkkoi hovijahtimestari. "Minä en käsitä, kuinka te viitsitte."
"Vaara kohottaa elämännautintoa, eno Mogens. Ihminen panee aina enimmän arvoa siihen, mitä hän ei turvallisesti omista."
Kuinka sydämettömästi ja kevytmielisesti Tage saattoi puhua! Gärda nieleksi itkuaan ja tunsi kyynelten suolaisuuden kurkussaan. Hänen teensä jäähtyi.
Puhe kääntyi politiikkaan. Tagen mielestä eurooppalainen sota oli odotettavissa läheisessä tulevaisuudessa. Pitäisi sen vuoksi olla valmiina kaiken varalta. Mutta sitä tanskalaiset eivät olleet koskaan!… "Ikäänkuin meidän maamme ja sivistyksemme ei olisi puolustamisen arvoinen!" — Hän lämpeni ja kiihtyi puhuessaan, ja rouva Rönnov, joka käsitti hänen nuorta, voimakasta ääntään selvemmin kuin kenenkään muun puhetta, nyökäytti verkalleen valkoista päätään.
"Tage rakastaa isänmaataan", sanoi hän. "Kenties se tunne herää uudelleen kaikkein nuorimmassa polvessa. Edellinen sukupolvi oli niin merkillisen välinpitämätön siinä suhteessa — eikö totta, Mogens ja Nina? — Minä en ole sitä koskaan ymmärtänyt. Minun nuoruudessani oli tanskalaisten isänmaanrakkaus suuri. Kun sulhaseni lähti sotaan vuonna 48, olimme juuri menneet kihloihin. Ero oli kylläkin vaikea, mutta minä olin kuitenkin ylpeä hänestä — ja Jumalan kiitos, hän palasi kotiin voittajana."
Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus, kun vanha rouva oli lopettanut puheensa. Hän istui hetkisen syventyneenä omiin ajatuksiinsa. Hän näki itsensä nuorena, valkopukuisena, kahdeksantoistavuotiaana tyttönä sanomassa jäähyväisiä nuorelle luutnantille, joka oli vast'ikään komennettu sotaan. Hän kuuli sulhonsa hymyn ja itkun välimailla hyräilevän laulua, joka siihen aikaan oli kaikkien huulilla. Vielä nytkin, kun hänen korvansa oli suljettu ulkomaailman ääniltä, hän saattoi muistissaan kuunnella tuota säveltä ja sen kaihoisia sanoja, jotka kertoivat sotilaan hyvästijätöstä.