Hiukan toinnuttuaan täytyi Gärdan kertoa, miten kotona elettiin. Ebba tahtoi kuulla pienimpiä pikkuseikkoja myöten, millaista heillä oli ollut Näsbyn kartanossa ja Kööpenhaminassa. Mitä mummo oli sanonut, kun Gärda viimeksi oli käynyt häntä tervehtimässä, mitenkä Eva ja pikku Vivika voivat ja oliko Bengt äskettäin kirjoittanut… Kertomus Flemingin ja Oven ainaisesta riitelystä sai hänet hymyilemään. Mutta kun Gärda kertoi, kuinka levoton ja huolestunut äiti oli ollut Norjasta saapuneiden tietojen johdosta, oli Ebba itsepintaisesti vaiti ja käänsi päänsä toisaalle.
"Äitiin koski kovasti se, että kirjeessä ei lainkaan pyydetty häntä tulemaan. Norjalainen neiti mainitsi ainoastaan minun nimeni. Mutta se johtui kai väärinkäsityksestä."
"Ei", sanoi Ebba lujasti, "hän kirjoitti mitä minä pyysin. Minä en kaipaa äitiä."
Syntyi äänettömyys, kun Gärda hämillään ja melkein häveten sisarensa puolesta katseli ympäri huonetta. Jo ennen Ebban lähtöä oli hän pannut merkille siskonsa omituisen vastenmielisyyden äitiä kohtaan. Hän mietiskeli turhaan sen syytä.
Gärda katsoi ulos ikkunasta. Harmaa, sumuinen näköala melkein kammotti häntä. Hän siirteli hiukan lääkepulloja ja monia kukkavihkoja, jotka olivat lahjoja Ebban ystäviltä Kongstadissa. Kirjavia lehtiä ja kukkivia kanervia — ensimmäisiä syksyn enteitä — näkyi jo metsäkukkien joukossa.
Kun hän jälleen istuutui sängynlaidalle, tarttui Ebba hänen sormukselliseen käteensä ja katseli sitä tarkoin.
"Minulla on eräs pyyntö sinulle", sanoi hän vakavasti. "Lupaa minulle, että täytät sen."
"Riippuu siitä, voinko."
"Voit kyllä, ja se koituu sinulle itsellesi hyväksi. Kas tässä" — hän veti hitaasti sileän kultasormuksen sisarensa hieman vastustelevasta kädestä — "ota tämä sormus, pane se kuoreen ja lähetä paroni Gersdorffille."
Gärda hätkähti ja lensi hehkuvan punaiseksi.