"Jäätikkö, jäätikkö — älä Jumalan tähden mene jäätikölle!"

Ebba syöksyi eteenpäin pysähtymättä, kunnes hanki, joka oli tähän asti ollut kova ja tasainen kuin jää, yhtäkkiä petti ja hävisi hänen jalkainsa alta kuin juokseva hiekka. Hän haparoi käsillään, mutta tapasi vain tyhjää ilmaa. Yhdessä ainoassa pyörryttävässä tuokiossa vilahti hänen ohitseen koko eletty elämä, ja hän tunsi viiltävää tuskaa tietäessään menettävänsä kaiken, mikä oli ollut hänelle kallista. Aurinko, ilma, nuoruus — rakkaat kasvot kaukana täältä — hän ei ollut niitä enää milloinkaan näkevä…

Hän tunsi vajoavansa pohjattomaan syvyyteen, ja maailma pimeni hänen silmissään.

XIII.

Kun löyhä lumi oli antanut perään Ebban jalkojen alla, oli hän suistunut muutaman jalan syvyiseen kalliorotkelmaan. Leif oli sieltä löytänyt hänet pyörtyneenä ja kantanut takaisin turistihotelliin. — Kun hänen oli mahdoton saada tarkoituksenmukaista hoitoa hotellissa, vietiin hänet heti Kongstadiin. Putous ei ollut sinänsä ollut vaarallinen, mutta kauhistus ja mielenjärkytys olivat aiheuttaneet keuhkoveren vuodon, ja lääkäri arveli, ettei Ebba, joka ennestäänkin oli heikko, voinut kestää tautia.

Hän makasi jälleen pienessä huoneessaan, jossa oli herännyt niin monena iloisena kesäaamuna. Hänen toivomuksensa mukaan oli sänky käännetty niin, että hän saattoi nähdä tunturille, jonka rinteellä vilja kypsyi ja tie polvitteli pienten, ruskeiden hirsitalojen ohitse kadotakseen kuusimetsään. Kun sairaanhoitajatar, lempeä sisar Lisa, joka oli hankittu Kristianiasta, kohotti hänet tyynyjen varaan, saattoi hän nähdä kappaleen laaksoa ja jokea ja siniset tunturit taivaanrannalla. Yksityisten verensyöksy- ja hengenahdistuskohtausten välillä ei hän tuntenut mitään sanottavia tuskia, vaan lepäsi aivan hiljaa vuoteellaan. Lääkäri oli sallinut hänen ottaa vastaan joitakuita vieraita päivisin, kunhan hän vain puhui mahdollisimman vähän. Vanha rouva Kongstad, Ågot ja Borghild olivat hänen vakinaisia vieraitaan. Leifiä hän ei ollut nähnyt Kongstadiin-tulonsa jälkeen. Leif ei rohjennut lähestyä, ennenkuin Ebba oli lausunut haluavansa tavata hänet.

Eräänä päivänä Borghild kysyi, eikö hän saisi kirjoittaa ja pyytää rouva Lindholmia tulemaan Kongstadiin, mutta Ebba pudisti päätään kiivaasti.

"Ei, ei — ei äitiä, mutta Gärda tulkoon", kuiskasi hän.

Ja eräänä pimeänä, sateisena elokuunpäivänä, jolloin sumu lepäsi raskaana laakson yllä, ilmestyivät Gärdan kalpeat kasvot ja itkettyneet silmät Kongstadin kartanoon.

Hänet vietiin heti Ebban luokse, joka raukeasti hymyillen kohotti päänsä pielukselta. Siskon näkeminen tuntui hyvältä. Oli kuin hänen kerallaan olisivat saapuneet takaisin kaikki lapsuuden valoisat, rauhalliset vuodet. Gärda tiesi, että hänen tuli ennen kaikkea hillitä itseään ja olla osoittamatta mielenliikutusta tai surua. Mutta kaikki hänen hyvät aikomuksensa unohtuivat, kun hän piteli kädessään Ebban kuumeenpolttavaa kättä ja kohtasi hänen silmänsä, joissa oli jo kuoleman kaukainen, arvoituksellinen katse. Rajusti nyyhkyttäen hän heittäytyi poikkiteloin vuoteelle, ja Ebban täytyi lohduttaa häntä ja kehoittaa häntä rauhoittumaan.