"En ajattele kunniaani enkä ihmisten tuomiota. Ajattelen niitä kahta, joille me tekisimme vääryyttä. Niin kalliisti en voi onneani ostaa… Näin kerran jotain sellaista — kotonani — joka sai minut ikipäiviksi inhoamaan tuollaisia suhteita. Älä houkuttele minua, Leif. Matkusta pois ja jätä minut rauhaan. Muuta et voi minun hyväkseni tehdä."
"Ja luuletko sitten todellakin saavasi rauhaa?" kysyi Leif melkein uhkaavasti. "Eikö sinun käy lainkaan vaikeaksi erota minusta?"
Ebban huulet vavahtelivat, ja itku purkautui rajuun ja hillittömään nyyhkytykseen, joka tärisytti hänen hentoja hartioitaan.
"Vaikeaksi kyllä", sopersi hän.
Leif veti hänet rintaansa vasten ja suuteli pois hänen kyyneleensä kuiskaten hänelle lohdutuksen ja rohkaisun sanoja. — Hänen ei pidä surra enää. Kaikki muuttuu hyväksi, kun vain he kaksi pitävät yhtä.
Ebba lepäsi tuokion hervottomana hänen sylissään. Mutta yht'äkkiä hän riistäytyi irti ja hänen kasvoissaan kuvastui sellainen kauhu ja vastenmielisyys, että Leif ehdottomasti luopui kaikista yrityksistä pidättää häntä.
Kirkaisten kipeän vihlovasti kuin ammuttu lintu hän ponnahti erilleen Leifistä ja läksi eteensä katsomatta juoksemaan tunturipolkua pitkin.
Hän tunsi tuulen viiltävän kasvojaan kiivaassa juoksussa. Terävät kivet haavoittivat hänen jalkojaan, risut ja oksat repivät hänen vaatteensa. Hän kompastui, lankesi ja nousi jälleen. Kaatuessaan hän oli loukannut kätensä verille. Hän näki punaiset pisarat välittämättä niistä. Leifin askeleet kuuluivat takaapäin, ja Ebba pakeni tiedottoman kauhun vallassa, peläten häntä ja itseään.
Yht'äkkiä hän näki allansa maan muuttuvan valkoiseksi, ja hänen oma varjonsa seurasi häntä sinisenä juovana lumella. Eikö hän ollut elänyt tätä hetkeä kerran ennen? Tämä paikkahan oli hänelle tuttu — nuo jylhät tunturinhuiput, koko tämä sanomattoman alakuloinen erämaa. Ja kauhu, joka jyskytti hänen veressään — senkin hän oli ennen tuntenut…
Leifin ääni kuului taempaa, säikähdyksestä melkein tuntemattomaksi muuttuneena.