Silloin Ebba käänsi kalpeat, surulliset lapsenkasvonsa hänen puoleensa vastaten raskaasti:
"Minä luulen, Leif, ettei meillä ole oikeutta etsiä omaa onneamme toisten kustannuksella. Vaimosi antoi sinulle koko elämänsä täydessä luottamuksessa — onhan siis aivan oikeudenmukaista, että hän saa sinun elämäsi."
"Mutta entä sinä, Ebba!" huudahti Leif kiihkeästi. "Jos minä olenkin ansainnut elinkautisen rangaistuksen, niin eihän sinun toki pidä kärsiä minun syntieni tähden."
"Eipä kyllä, mutta onhan asian laita niin, että meidän aina täytyy kärsiä niiden kanssa, joita rakastamme. — Ja synnin seuraukset ulottuvat pitemmälle kuin kukaan uskookaan. Älä ajattele minua. Sinulla on suuremmat velvollisuudet vaimoasi ja lastasi kohtaan. Sillä minä tiedän, että sinulla on pieni poika, jonka nimi on Reidar."
Leif huudahti hämmästyksestä ja pysähtyi katsoen häneen melkein kauhuissaan.
"Kuinka sinä voit sen tietää?"
"Minä sen arvasin siellä kirkossa", vastasi Ebba hiljaa. "Kun näin, kuinka liikutetuksi sinä tulit sen pikkupojan kastetilaisuudessa. Olin kuullut tohtorinna Vingen puhuvan sinusta kerran… Sitten koetin kuvitella, että olin erehtynyt. En tahtonut uskoa omaa sisäistä tunnettani, sillä se teki minut niin onnettomaksi. — Kaikkihan me koetamme pitää toivosta kiinni niin kauan kuin suinkin."
Leif astui hänen eteensä ja tarttui lujasti hänen ranteeseensa.
"Mutta, Ebba, etkö sinä voisi ajatella, että tulisit vaimokseni, jos ottaisin eron Ragnasta", pyysi hän vapisevalla äänellä. "Eihän avioliiton purkautuminen ole mikään tavaton asia. Miksi juuri me olisimme kovemman lain alaisia kuin tuhannet muut? — Ihmiset puhuisivat vähän aikaa, ja sitten asia unohtuisi. Sinun kunniasi ei siitä saisi mitään tahraa."
Ebba koetti väkisin riistäytyä irti. Hänen suuret silmänsä olivat pelokkaat ja tuskaiset kuin ahdistetun eläimen.