Hetkistä myöhemmin he olivat kaikki koolla hotellin edustalla. Kylmä tuuli puhalsi, mutta aurinko paistoi korkealta, siniseltä taivaalta, missä valkeat pilvenhattarat kulkivat kuin suuret lintuparvet. Tunturit kuvastuivat selväpiirteisinä ilmaa vasten. Järvi välkkyi läpikuultavan vihreänä.
Tytöt kulkivat kolmisin edellä. Aluksi seurattiin rantapolkua, mutta sitten alettiin kohota tunturille. Kandidaatti Jonsson yritti saada puhelua käyntiin Leifin kanssa. Ebba kuuli Leifin lyhyet, hajamieliset vastaukset ja aavisti, että hän odotti kiihkeän maltittomasti ratkaisevaa keskustelua, joka oli tänään tapahtuva heidän kahden välillä. Hän itse taas pelkäsi ajatellakin sitä. Hänestä tuntui levolta kävellä Ågotin ja Borghildin välissä ja kuunnella heidän hilpeätä pikkupakinaansa kaikenlaisesta joutavasta. Mutta Leifin levottomuus vaivasi häntä kuin alituinen nuhde. Ja hän alkoi hiljentää kulkuaan. Hän valitti väsymystä ja pysähtyi tien oheen levähtämään ja poimimaan kukkia.
Ågot kääntyi samassa ja huusi kandidaatti Jonssonin luokseen. Leif ja Ebba jäivät kahden.
Leif astui Ebban luo ja laski kätensä raskaasti hänen käsivarrelleen. Ebba kohotti päänsä ja katsahti arasti hänen kiihtyneisiin kasvoihinsa.
"Odota täällä", sanoi Leif. "Anna toisten mennä menojaan. Kun he ehtivät kyllin kauas edelle, voimme lähteä seuraamaan heitä."
Ebba totteli. He seisoivat ääneti vierekkäin. Tunturi levisi heidän ympärillänsä harmaana ja alastomana yksinäisine mataline, suikertavine pensaineen, joita kasvoi kivien lomissa. Ylempänä loisti jäätikkö.
Kun heidän seurakumppaneitaan ei enää näkynyt, läksi Leif astumaan hitaasti eteenpäin, ja Ebba seurasi häntä konemaisesti. Leifin matala, vapiseva ääni kuului aivan hänen korvansa lähellä.
"Sinun täytyy kuulla minua, Ebba. Suurimmalla pahantekijälläkin on oikeus puolustautua. Minä tiedän, että olen tehnyt suuren synnin sinua vastaan antaessani sinun luulla, että olen vapaa. Mutta minä rakastin sinua niin suuresti ja tiesin, että jos sanankaan olisin virkkanut vaimostani, niin sinä olisit heti vetäytynyt pois. Koko sinun arka tytönylpeytesi, kaikki sinun perinnäiset kunniakäsitteesi olisivat nousseet muuriksi välillemme. Mutta minä toivoin, että sinä, sittenkuin olin voittanut rakkautesi, olisit ollut kyllin rohkea uhmaamaan maailman tuomiota minun tähteni ja että minä sinulta olisin saanut anteeksiantoa ja ymmärtämystä asiassa, joka on ollut elämäni suurin onnettomuus."
Hän vaikeni ikäänkuin odottaen, tokkohan Ebba virkkaisi mitään — edes pari sanaa, jotka auttaisivat hänet yli vaikean tunnustuksen. Mutta Ebba kulki äänettömänä, pää painuksissa. Hänen hento povensa nousi ja laski nopeasti rasittavasta vaelluksesta. Suu oli tiukkaan ja lujasti suljettuna.
"En tiedä paljonko sinä olet kuullut suhteestani Ragnaan", jatkoi Leif. "Mutta nyt minä kerron kaiken sinulle säästämättä itseäni. Asuimme molemmat Valdersissa kesällä neljä vuotta sitten. Minä olin huima ja vallaton elämänilosta siihen aikaan — olin juuri suorittanut hyvän tutkinnon ja saanut periä tätini, mikä teki asemani riippumattomaksi. Meitä oli paljon nuoria, ja me retkeilimme päivät päästään metsissä ja tuntureilla. Ragna oli pari vuotta minua vanhempi. Hän oli pitkä ja vaaleaverinen, ja hänessä oli jotain, joka muistutti tuleentunutta viljapeltoa. Minä olin ihastunut häneen, hurjasti rakastunut, kuten nuorukainen usein rakastuu naiseen, joka on häntä vanhempi ja kehittyneempi. Ja Ragna veti minua puoleensa. En tahdo sanoa hänestä mitään pahaa sen vuoksi, sillä hän kai rakasti minua, raukka… Oli tyyni ja helteinen elokuun yö, jolloin ilmassa oli vastaleikatun viljan tuoksua ja kalevantulet salamoivat tuntureilla… Silloin minä menin hänen kanssaan hänen huoneeseensa ja siitä yöstä alkoi koko onnettomuuteni. Sitten minä kyllä huomasin, etten todella rakastanut Ragnaa, ja koetin vapautua hänestä, — mutta hän piti kiinni minusta, ja hänen isänsä, joka sai tietoonsa asianlaidan, vaati minua menemään tytön kanssa naimisiin, jos minulla oli rahtunenkaan kunniantuntoa. Minä tein mitä he pyysivät minulta, mutta luonteeni ei siedä pakkoa, ja siitä hetkestä asti minä vihasin Ragnaa. Minä annan hänelle mitä hän tarvitsee ja käyn joskus vuosien väliajoilla häntä katsomassa — muuten olen elänyt omaa elämääni. Mutta milloinkaan ennen ei kahle ole tuntunut niin raskaalta kuin sinut tavattuani ja kun olin ymmärtänyt, että minulla oli mahdollisuus tulla onnelliseksi. — Onhan minulla siis oikeus riistäytyä irti hänestä ja liittää elämäni sinun elämääsi? Ethän vastaa kieltävästi, Ebba?"