Aluksi Tagen tulo ilahdutti sairasta, mutta kuunneltuaan neljännestunnin hänen vuolasta, hermostunutta sanatulvaansa Ebba pyysi häneltä raukealla äänellä anteeksi ja sanoi olevansa hieman väsynyt. Ehkä Tagella olisi halua mennä metsään kävelemään siksi aikaa kuin hän lepäsi.
Tage ja Gärda olivat tähän asti tuskin katsahtaneet toisiinsa. He olivat olleet avuttomat ja hämillään kumpikin. Nyt heidän katseensa kohtasivat toisensa, ohimennen, epäröiden, ja Tage virkkoi teennäisen välinpitämättömällä äänellä, hypistellen sotilaslakkia kädessään:
"Niin, mennäänkö ulos, Gärda, koska Ebba tahtoo?"
He kulkivat hitaasti metsään vievää polkua pitkin. Aurinko paistoi kesäisen lämpimästi, mutta syksyn läheisyys oli kuitenkin jo havaittavissa. Tunturinrinteen kukat olivat harventuneet. Sinikellot olivat kestävimpiä, mutta nekin näyttivät jo kalpeilta ja nuutuneilta.
Tage ja Gärda ojensivat yht'aikaa kätensä avatakseen veräjän, ja heidän sormensa hipaisivat toisiaan. Gärda säpsähti ja aikoi vetää kätensä pois, mutta Tage piti siitä kiinni.
"Sinulla ei ole sormusta", sanoi hän. "Mummo kertoi, että olet purkanut kihlauksesi. Onko se totta?"
"On", kuiskasi Gärda. "Ebba antoi minulle sen rohkeuden."
Tage kohotti pienen, lämpimän, päivettyneen käden huulilleen ja suuteli sormea, jossa vielä näkyi sormuksen jälki valkoisena juovana ruskeassa ihossa.
"Kiitos", sanoi hän hellästi. "Kerran sinulla on oleva sormessasi toinen sormus, joka toivoakseni pitää paikkansa elämän loppuun asti."
Gärda veti hämillään kätensä pois. Tage ei nähnyt hänen kasvojensa ilmettä, sillä hän painoi päänsä alas ja tuuli puhalsi hänen tummat kutrinsa silmille.