Metsän sisässä vallitsi juhlallinen hiljaisuus. Polun varrella kasvavista koivuista vatisi keltaisia lehtiä harmaanruskealle, kulottuneelle nurmelle. Kanerva kukki. Kallioita peittivät puolukanvarret tummine, kiiltävine lehtineen ja veripisarani kaltaisine marjoineen.
"Mitä arvelet Ebbasta?" kysyi Gärda huolestuneena.
Tage taittoi oksan ja karsi sen perusteellisesti.
"Niin, hänen tilansa näyttää huonolta. Pelkään, että hän on sairaampi kuin kotona aavistavatkaan."
Gärda huokasi. Vastoin omaa vakaumustaan oli hän odottanut, että Tage antaisi hänelle toivoa.
"Ebballa on varmaan ollut surua", sanoi hän. "Täällä Kongstadissa on eräs nuori norjalainen insinööri, Leif Bjerke. Sinä et ole vielä nähnyt häntä. Neiti Ström kertoi, että hän ja Ebba pitävät toisistaan, mutta että insinööri lienee naimisissa. Ebba ei ole mitään puhunut, mutta minä näen kyllä, että hän on onneton. Kenties hän juuri siksi ei voi tulla terveeksi."
"Kenties", toisti Tage. "Ebba raukka! Sellaiset surut ne koettelevat ihmistä kaikkein kovimmin."
Gärda silmäili häntä salavihkaa. Hänen huulensa olivat tiukasti yhteenpuristetut, ja hän tuijotti otsa rypyssä metsän hämäryyteen.
"Tage" — Gärdan käsi kosketti hänen käsivarttaan. "Oletko ollut kovin vihoissasi minulle?"
Tage pudisti päätään.