"En, Gärda kulta, en sinulle. Tiesinhän, että syy oli toisten. Mutta pahoillani olen ollut. Olin kadottanut sinut, ja isä ahdisteli minua myötäänsä, jotta menisin naimisiin Alice Olssonin kanssa. En saanut milloinkaan rauhaa hänen laskelmiltaan ja houkutteluyrityksiltään. Kotoinen Tanskan maaperä alkoi polttaa jalkapohjiani. Olin jo melkein päättänyt ottaa virkaeron ja mennä vieraaseen sotapalvelukseen. Kaipa joku luoti Balkanilla olisi minuunkin osunut."
"Tage — älä puhu noin", pyysi Gärda vavisten.
"Sitten läksin eräänä päivänä maalle mummon luo", jatkoi Tage kiinnittämättä huomiota keskeytykseen. "Ajattelin mennä hyvästelemään — tahdoin ennen lähtöäni vielä kerran nähdä nuo rakkaat vanhat kasvot. Hän on käynyt yhä huonommaksi — mummo — ei hän elä enää kauan. No niin, hän kertoi minulle, että sinun kihlauksesi oli purettu, ja ehdotti minulle toista matkaa kuin mitä olin aikonut. Minun olisi lähdettävä tänne katsomaan Ebbaa. Ja vasta kun kaikki oli jo päätetty, sanoi hän kuin ohimennen: 'Gärda on myös Norjassa'."
"Jos olisit sen tietänyt etukäteen, et varmaan olisi tullutkaan", sanoi Gärda taistellen itkua vastaan.
"Niinkö luulet?" — Tage laski käsivartensa hänen hartioilleen ja pakotti hänet nostamaan silmänsä. — "Miksi sanot sellaista, jota et kuitenkaan tarkoita? Tiedäthän sinä, kuinka paljon minä sinusta pidän. — Rakas pikku Gärda, kun sinä nyt olet jälleen vapaa, ei kai mikään ole enää meitä erottamassa?"
Hän aikoi suudella Gärdaa, mutta tämä veti hiljaa päänsä pois hänen hyväilevistä käsistään.
"Ei nyt, Tage", sanoi Gärda lempeästi. "En voi ajatella omaa onneani, kun Ebba on sairaana."
Tage sai hetkisen taistella, ennenkuin voitti pettymyksensä, mutta sitten hän sanoi reippaasti ja avoimesti:
"Kuten tahdot. Olkaamme siis ystävät toistaiseksi, niinkuin olimme lapsina, hyvä sekin. Olen niin kauan kaivannut sinua, Gärda. Nyt, kun olemme yhdessä jälleen, ei välillemme saa tulla mitään varjoa."
Gärda tarttui hiljaa ja kiitollisena hänen käteensä, ja he jatkoivat vaellustaan metsässä.